The impact of early attachment relationships and child-adult attachment relationships to children’s social and emotional development has been recognised for a long time. Since the pioneering attachment theories of John Bowlby and Mary Ainsworth highlighting the importance of secure child-adult attachments, many other theories from various perspectives have risen to fill in the gaps. These theories are examined with the framework of foster care in mind.

In Finland, the primary solution for children in insufficient care is family-based foster care. In practice, a child is placed in a new family, while maintaining contact with their biological family. Previous studies have shown that young children tend to form new attachment relationships in the foster family (Cole, 2005). The formation of new attachment relationships in foster care settings can be affected by many external factors, such as foster parent behaviour (Schofield & Beek, 2008; Dozier et al., 2006), foster parents’ attitude towards biological parents (Andersson, 2008) and age of the child at the time of placement (Smyke, Zeanah, Fox, Nelson & Guthrie, 2010). Some studies also suggest that keeping contact with biological parents may in fact increase the foster child’s chances of forming secure attachments in the foster family and identifying with the foster family (Haight et al., 2003).

In addition to existing theories and foster care studies and interventions, this thesis utilises the narratives of three Finnish foster mothers in answering the research question: “How do foster mother-child attachment relationships develop in foster families?” The foster mothers were instructed to write about their relationship with their foster child(ren), with reference to the development of their relationship, the nature of the current relationship, and what they think their relationship will be in the future. The three narratives are analysed from a phenomenological perspective, with the help of Giorgi’s Psychological Phenomenological Method.

All of the three narratives give accounts of attachment formation between the foster mother and foster children, and include reference to themes such as age at time of placement, the process of forming an attachment, and keeping contact with the biological family. They also bring out the paradoxical nature of fostering a child, of not being the real parent but having to behave as one, and how this affects the foster mother emotionally. All three foster mothers highlight the impact of the foster child’s previous attachment relationships to the formation of their relationship with the child. Furthermore, the foster mothers’ experiences give reason to believe that the younger the child is at the time of placement, the easier it is for them to form an attachment to the foster mother.

Varhaisten lapsi-aikuinen kiintymyssuhteiden vaikutus lapsen sosiaaliseen- ja tunnekehitykseen on jo pitkään tunnistettu. John Bowlbyn ja Mary Ainsworthin uraauurtavat kiintymyssuhdeteoriat painottavat etenkin turvallisen kiintymyksen tärkeyttä lapsen tulevan kehityksen kannalta. Näiden tunnettujen kiintymyssuhdeteorioiden jälkeen muita, eri näkökulmista kiintymystä tarkastelevia teorioita on kehitetty lisäämään ymmärrystämme kiintymyssuhdeilmiöstä. Tässä tutkimuksessa kiintymyssuhdeteorioita tarkastellaan nnen kaikkea sijaisperhetoiminnan näkökulmasta.

Jos lapsi joudutaan sijoittamaan muualle kuin biologisen perheensä luo syystä tai toisesta, on Suomessa ensisijainen ratkaisu sijaisperhehoito. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lapsi siirretään uuteen perheeseen, mutta hän silti säilyttää yhteyden biologiseen perheeseensä. Aikaisemmat tutkimuksen osoittavat, että pienet lapset useimmiten muodostavat uusia kiintymyssuhteita sijaisperheessään (Cole, 2005). Uusien kiintymyssuhteiden muodostumiseen voivat vaikuttaa monet ulkoiset tekijät, kuten sijasvanhemman käytös (Schofield & Beek, 2008; Dozier et al., 2006), sijaisperheen asenne lapsen biologisia vanhempia kohtaan (Andersson, 2008) ja lapsen ikä sijoituksen alkaessa (Smyke, Zeanah, Fox, Nelson & Guthrie, 2010). On myös tutkittu, että sijaislapsen kiintymystä sijaisperheeseensä voi vahvistaa jatkuva yhteydenpito biologisiin vanhempiin, sen sijaan että se toimisi kiintymystä heikentävänä tekijänä (Haight et al., 2003).

Olemassaolevien teorioiden ja sijaisperhetutkimusten lisäksi, kolmen suomalaisen sijaisäidin narratiiveja käytetään apuna vastaamaan tutkimuskysymykseen: ”Miten sijaisäidin ja sijaislapsen välinen kiintymyssuhde kehittyy?” Sijaisäitejä pyydettiin kirjoittamaan heidän suhteestaan sijaislapseen sekä sijoituksen alussa, että tällä hetkellä. Lisäksi heitä pyydettiin arvioimaan millainen suhteensa sijaislapseen olisi tulevaisuudessa. Narratiivit analysoitiin fenomenologisesta näkökulmasta, käyttäen avuksi Giorgin psykologista fenomenologista metodia.

Kaikki kolme narratiivia sisältävät tietoa yhteisistä teemoista, kuten lapsen iästä sijoituksen alussa, kiintymyssuhteen muodostumisesta, sekä yhteydenpidosta biologiseen perheeseen. Ne tuovat myös esiin sijaishoidon paradoksaalisen luonteen, sen kuinka sijaisvanhemman tulisi käyttäytyä kuin lapsen oma vanhempi sitä kuitenkaan olematta, ja kuinka tämä vaikuttaa sijaisäitiin henkisesti. Kaikki sijaisäidit myös korostavat lapsen olemassaolevien kiintymyssuhteiden vaikutusta suhteeseensa sijaislapsen kanssa. Sijaisäitien kertomukset antavat jopa viitteitä siihen, että mitä nuorempana lapsi sijoitetaan sijaiskotiin, sitä helpompaa hänelle on muodostaa uusi kiintymyssuhde sijaisäitiin.