Tämä tutkielma käsittelee komiikan, naurun ja väkivallan suhdetta. Painotus on ensisijassa komiikan ja naurun mahdollisessa väkivaltaisuudessa, minkä vuoksi kahteen ensimmäiseen käsitteeseen paneudutaan enemmän kuin kolmanteen. Väkivalta otetaan tutkielmassa pitkälti annettuna käsitteenä ja se tulkitaan erittäin laajassa mielessä.

Työn alussa keskitytään avaamaan komiikan käsitettä kolmea erilaista komiikkateoriaa tutkimalla. Ylemmyys-, huojennus-, ja yhteensopimattomuusteoria nähdään tässä tutkielmassa toisiaan tukevina sen sijaan, että niitä pidettäisiin kilpailevina ja toisensa poissulkevina esityksinä. Lukutapa on eklektinen.

Komiikan käsitteen tutkimisen jälkeen siirrytään käsittelemään naurua. Päähuomio tutkimuksessa on komiikan aikaansaamassa naurussa eikä niinkään naurun biologisissa tai fysiologisissa elementeissä. Naurun tarkastelun myötä tutkielman näkökulma avartuu jatkuvasti yksilötasolta laajempaan suuntaan. Nauru katsotaan ensisijaisesti sosiaaliseksi ilmiöksi, minkä myötä aletaan pohtia komiikan ja naurun yhteiskunnallista luonnetta. Keskeisen tärkeän osan tässä yhteydessä saa kulttuuriteollisuuden puitteissa tuotettu nauru. Tällaiseen nauruun merkittävän näkökulman antaa niin kutsutun Frankfurtin koulukunnan ajattelija Theodor W. Adorno.

Naurun tutkimisen jälkeen siirrytään väkivallan pariin. Tutkimuksessa pohditaan, millä eri tavoin komiikka ja nauru näyttäytyvät väkivaltaisina ilmiöinä. Esitetyn aineiston valossa tutkitut ilmiöt vaikuttavat olevan erittäin läheisessä yhteydessä. Toisin kuin arkisen kokemuksen pohjalta voisi luulla, komiikka ja nauru eivät välttämättä ole yksinomaan iloisia ja positiivisia asioita. Komiikan keinoin voidaan esimerkiksi oikeuttaa symbolinen väkivalta, minkä lisäksi komiikka toimii symbolisen väkivallan tekemisen välineenä.

Tutkielman lopussa esitetään, että niin sanotulla syntipukilla vaikuttaisi olevan merkittävä rooli komiikan parissa. Syntipukki-ideaa tarkastelemassa myös erilaiset komiikkateoriat näyttäytyvät mielenkiintoisessa valossa. Johtopäätöksenä ehdotetaan, että komiikkaa ei ole välttämättä syytä pitää pelkästään väkivallan välineenä vaan koomiseksi tekeminen saattaa itsessään olla väkivaltainen teko. Näin ollen komiikan ja väkivallan käsitteet näyttäisivät olevan osaltaan päällekkäiset.