Tutkielman aiheena on Elias Lönnrotin kokoaman Uuden Kalevalan (1849) Aino ja hänen läpikäymänsä metamorfoosit ranskalaisfilosofi Luce Irigarayn ihmettelyn teorian pohjalta. Työssä tarkastellaan, miten ihmettely tai sen puute ilmenee Aino-runoelman henkilöiden, Ainon, Joukahaisen, heidän äitinsä ja Väinämöisen välillä. Irigaray liittää René Descartesilta lainaamansa ihmettelyn käsitteen erityisesti miehen ja naisen välille, mistä syystä tarkastelun keskiössä on Ainon ja Väinämöisen suhde. Vaikka heidän välilleen ei synny perinteistä, romanttisten käsitysten sävyttämää rakkaussuhdetta, siitä on löydettävissä Irigarayn rakkaudelle antamat tunnukset, muutos ja uudelleensyntymä. Kun Aino kuulee, että Joukahainen on luvannut hänet Väinämöiselle, hän hukkuu, mutta hukkuminen ei tarkoita hänen lopullista kuolemaansa vaan muutosta vedenneidoksi Vellamoksi. Väinämöinen saa ongella ollessaan Vellamon koukkuunsa, mutta hän ei osaa ihmetellä outoa saalista vaan tarttuu heti puukkoonsa. Vellamon voidaan tulkita suivaantuvan Väinämöisen karkeista otteista ja kuin kostoksi katoavan takaisin veteen. Tässä kohtaa tutkielmassa tarkastellaan veteen ja vedenneitoihin liitettyä symboliikkaa sekä saksalaisen sosiologin Erich Frommin näkemyksiä symbolisesta, ruumiista kumpuavasta kielestä. Tuonpuoleisuutta ja kielen symboliluonnetta korostavassa valossa Ainon ja Väinämöisen viimeisenä kohtaamisenaan voidaan pitää Kalevalan 41. runoa, jossa Aino-Vellamon tulkitaan muuttuvan Väinämöisen käsissä kalasta kauniisti soivaksi kanteleeksi. Irigaray liittää ihmettelyn ja sitä mahdollisesti seuraavan uudelleensyntymään johtavan transsendenssikokemuksen nimenomaan miehen ja naisen välille, mitä näkemystä Kalevalan Aino-taru osaltaan tukee. Kanteleensoittokohtauksen perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että miehen ja naisen välinen transsendenssikokemus on mahdollista saavuttaa myös musiikin tai ylipäätään taiteen äärellä.