Tämä tutkimus käsittelee William Shakespearen näytelmää Hamlet, kiinnittäen huomiota haamun alkuperään sekä Shakespearen näkemykseen koston oikeutuksesta perustuen Prosserin (1971) tutkimukseen esittäen, ettei Haamu ole todellisuudessa Hamletin isä vaan demoninen henki. Näytelmän keskiössä ei tämän tulkinnan mukaan ole perinteisesti ymmärretty teema pojasta, jonka täytyy kostaa isänsä kuolema, vaan se, että hän uskoo demonista henkeä ja näin saattaa toiminnallaan tuhoon koko Tanskan kuningaskunnan. Tragedia ei siis perustu koston oikeutukseen ja Hamletin päättämättömyyteen ja kykenemättömyyteen kostaa, vaan siihen, että hän kostaa siitäkin huolimatta, ettei se ole sallittua.

Sen sijaan, että lopussa Hamlet aivan kuin löytäisi tiensä takaisin, ehdotetaan Hamletin muutoksen viimeisessä näytöksessä perustuvan hänen tarpeeseensa oikeuttaa tekonsa, jolloin hänen onnistuu uskottella itselleen olevansa Jumalan koston lähettiläs.

Tutkimus on jaettu kuuteen osaan. Kun tutkimuksen peruslähtökohdat on selvitetty ensimmäisessä johdantoluvussa, esitellään ensin Hamlet kirjallisuudentutkimuksen traditiossa sekä Prosserin (1971) tutkimus pääpiirteissään. Kolmannessa luvussa esitellään lyhyesti kiirastulioppi tutkimuksen kannalta olennaisena elementtinä katolisen ja reformoidun kirkon välisenä opillisena skismana sekä historiallisena kysymyksenä. Neljännessä luvussa esitellään tutkimusaineisto tarkemmin sekä käytetty tutkimusmetodologia. Analyysi sijoittuu viidenteen lukuun, jota seuraa tutkimuksen yhteenveto sekä jatkotutkimuskysymysten esittely.