Tutkimuksen tehtävänä on arvioida politiikka-analyysin (policy analysis) avulla, onnistuuko valmisteilla oleva osallistavan sosiaaliturvan malli saavuttamaan sille asetetut tavoitteet. Osallistavan sosiaaliturvan tavoitteiksi on asetettu syrjäytymisen ehkäisy, työikäisen väestön osallisuuden ja työllisyyden edistäminen, sosiaaliturvan kannustavuuden lisääminen sekä sosiaaliturvan legitimiteetin vahvistaminen. Politiikka-analyysini rakentuu sosiaali- ja terveysministeriön (STM) asiakirjojen, media-aineiston sekä asiantuntijapuheenvuorojen systemaattiselle käsittelylle, minkä lisäksi olen haastatellut osallistavaa sosiaaliturvaa kritisoivia kansalaistoimijoita.

Osallistava sosiaaliturva on jatkumoa jo 1990-luvun puolivälistä alkaen harjoitetulle aktiivipolitiikalle, joka on pyrkinyt ratkomaan työttömyysongelmaa työvoiman tarjontaa korostamalla. Sosiaaliturvan kohdalla tämä on näkynyt etuuksien heikentymisenä, tarveharkinnan lisääntymisenä ja työvelvoitteiden kiristymisenä. Aktiivipolitiikkaan on kuulunut olennaisena osana myös ei-toivotun käyttäytymisen sanktioiminen. Oikeutuksensa aktiivipolitiikka ja osallistava sosiaaliturva saavat ennen muuta uusklassisen talousteorian kiistanalaisista oletuksista, joita vahvistaa poliittisen eliitin yleisesti käyttämä työttömiä syyllistävä ”laiskat työttömät” -puhetapa.

Tutkimuksen perusteella osallistava sosiaaliturva voi parantaa työttömien asemaa joustavoittamalla tukityöllistämistä, ottamalla etuuksien saajat paremmin mukaan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen sekä laajentamalla aktiivikorotusten käyttöä. Työttömyysongelmaan se ei kuitenkaan tuo helpotusta, sillä sen yhteydessä ei esitetä riittävän vaikuttavia toimenpiteitä. Osallistavaan sosiaaliturvaan liittyviä uhkakuvia ovat työntekijöiden neuvotteluaseman heikentyminen ja köyhyyden lujittuminen. Myös puhe syrjäytymisen ehkäisemisestä ja osallisuudesta näyttäytyvät ristiriitaisina, sillä osallistava sosiaaliturva mahdollistaa sanktioinnin laajentamisen.

Aktiivipolitiikkaan liittyvien ongelmien vuoksi tutkimuksessa arvioidaan myös vaihtoehtoisia sosiaali- ja työvoimapoliittisia toimenpiteitä, joiden avulla työttömyysongelmaa voitaisiin ratkoa. Tärkeimpänä johtopäätöksenä niiden pohjalta voi pitää sitä, että toimenpiteissä on lopulta aina kysymys poliittisista valinnoista. Työvoiman tarjonnan korostaminen on kuitenkin riittämätöntä, jos työn laatukysymykset halutaan ottaa huomioon. Tästä syystä katse tulisi kohdistaa myös työvoiman kysynnän merkitykseen.