Liikuntataitojen oppiminen on liikunnanopetuksen ja valmennuksen tärkeimpiä tavoitteita. Motoristen taitojen oppimista varten onkin kehitetty useita erilaisia opetusmenetelmiä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on myös osoitettu, että oppimistulokset vaihtelevat hyvin paljon eri menetelmiä käytettäessä. Perinteiset motoristen taitojen opetusmenetelmät ovat perustuneet käsitykseen oppikirjamaisesta suorituksesta, jota on pyritty virheitä korjaten matkimaan mahdollisimman tarkasti. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä tehokkain tapa opettaa ja oppia liikuntataitoja. Runsas vaihtelu on osoittautunut useissa tutkimuksissa merkittäväksi osaksi tehokasta taitojen oppimista, ja Saksassa on kehitetty tämän lähestymistavan yksi muoto – differentiaalioppiminen. Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia differentiaalioppimista motorisen taidon opetusmenetelmänä ja arvioida, millaiseksi oppijat sen kokevat hauskuuden, viihtymisen ja vaativuuden osalta. Tutkimus toteutettiin interventiotutkimuksena, jossa 12-13-vuotiaiden koripalloilijoiden (n=19) vapaaheittoharjoitteluun sovellettiin differentiaalioppimisen periaatteita. Tutkittavat suorittivat alkutestinä 20 vapaaheittoa, minkä jälkeen alkoi 3 viikkoa kestänyt harjoitusjakso. Harjoitusjakson aikana tutkittavat harjoittelivat vapaaheittoja 2 kertaa viikossa 50 toistoa kerrallaan. Tutkittavat suorittivat siis yhteensä 300 erilaista vapaaheittoa harjoitusjakson aikana. Jokainen vapaaheittosuoritus ohjeistettiin kirjallisesti siten, että jokainen niistä oli hieman erilainen. Tutkittaville ei annettu harjoittelun aikana korjaavaa palautetta eikä suoritusteknisiä ohjeita. Harjoitusjakson päätyttyä tutkittavat suorittivat lopputestinä 20 vapaaheittoa, minkä jälkeen pidettiin 2 viikon harjoitustauko. Harjoitustauon päätyttyä tutkittavien oppimista arvioitiin 20 vapaaheiton pysyvyystestillä. Lisäksi tutkittavien kokemia hauskuuden ja viihtymisen tuntemuksia sekä harjoittelun vaativuutta arvioitiin kyselylomakkein. Tutkimuksen päätuloksena voidaan mainita tilastollisesti merkitsevä oppimistulos tutkimuksen alku- ja pysyvyysmittauksen välillä (p < 0.01). Koehenkilöiden heittotestin keskiarvo oli tutkimuksen alkumittauksessa 12.6 ± 5.8 ja pysyvyysmittauksessa 17.4 ± 5.9. Tutkimustulosten perusteella differentiaalioppiminen vaikuttaisi siis olevan suhteellisen tehokas tapa oppia motorinen taito. Toinen merkittävä tutkimushavainto oli se, että koehenkilöt kokivat differentiaalioppimisen hauskaksi tavaksi opetella taitoja. He kokivat iloa harjoittelun aikana ja nauttivat harjoittelusta. Koehenkilöt eivät kokeneet turhautumisen tunnetta, eivätkä kokeneet harjoittelua erityisen vaativaksi henkisesti huolimatta siitä, että tutkijat havaitsivat paljon virheitä harjoittelun aikana. On mahdollista, että koehenkilöt eivät kokeneet virheitä henkilökohtaisina epäonnistumisina, vaan osana harjoittelua, koska kaikki tekivät paljon virheitä. Tämä on voinut edesauttaa positiivisen oppimisilmapiirin kehittymistä. Tehtäväsuuntautunut ilmapiiri puolestaan tutkitusti edesauttaa oppijoiden viihtymistä. Tutkimuksen tulokset antavat selkeitä viitteitä siitä, että differentiaalioppiminen on tehokas tapa oppia motorisia taitoja. Oppijat kokevat sen myös mielekkääksi tavaksi harjoitella. Koehenkilöiden vähäisestä määrästä ja vaihtelevista harrastustaustoista johtuen tutkimuksen ulkoinen validiteetti jäi kuitenkin hyvin matalaksi. Tästä johtuen tutkimustuloksia ei voida yleistää koskemaan suurempaa joukkoa. Tulevaisuudessa tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta differentiaalioppimisen mahdollisuuksista liikunnanopetuksessa ja urheiluvalmennuksessa saadaan lisää tietoa.