Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia esimiesasemassa toimivien lääkäreiden eli lääkärijohtajien työtä ja heidän näkemyksiä työstään. Tutkimuksen tehtävänä oli lisätä ymmärrystä lääkärien johtamistyön erityispiirteistä. Tutkimuskohteena olivat ison keskussairaalan ylilääkärit sekä toimialueiden ja vastuualueiden johtajina toimivat lääkärit. Tutkimus suoritettiin laadullisena puolistrukturoituna haastattelututkimuksena, jonka analysointi suoritettiin sisällönanalyysinä teemoitteluperiaatteella. Haastateltavakseni suostui kohderyhmästä yhteensä 9 nais- ja mieslääkäriä, jotka olivat myös erikoislääkäreitä. Tutkimustuloksissa lääkärijohtaja kuvautui akateemisesti pitkälle koulutettuna lääkärinä, jonka ammatti-identiteetti ja työmoraali ovat vahvasti lääkäriydessä, johon johtaminenkin pitkälti tukeutuu. Potilastyöllä ja sen osaamisella on lääkärijohtajien mielessä vahva arvostus johtamistyön jäädessä ajoittain potilastyön varjoon. Lääkärijohtajien kokemuksien mukaan myös työympäristö odottaa heiltä potilastyöhön osallistumista. Työajastaan lääkärijohtajat käyttivät keskimäärin puolet potilastyöhön ja puolet ei-potilastyöhön, kuten lääkärijohtajat usein johtamis- ja hallintotyötä kutsuivat. Työkuvan jakautumisessa näiden osa-alueiden kesken tuli esille variaatioita tilapäisestä pysyvämpiin ratkaisuihin. Erikoisala, lääkärijohtajan toimialue ja hierarkia-asema vaikuttavat työkuvan jakautumiseen. Riippumatta työnkuvan jakautumisesta lääkärijohtajana toimimiseen näyttää edelleen liittyvän aiemman kirjallisuuden tapaan moniroolisuus, rooliristiriita sekä johtajaroolissa koettu aika- ja arvotuspula. Lääkärijohtajantyössä onnistuminen vaatii sekä luopumista että antamista. Lääkärin on luovuttava ainakin osasta potilastyöstä voidakseen keskittyä johtamistyöhön ja työnantaja voi tukea johtajuudessa kasvamista ja onnistumista varaamalla johtamistyöhön riittävästi aikaa ja resursseja. Valtaosa lääkärijohtajista viihtyi esimiesasemassa ja halusi johtaa kollegakuntaansa esikuvana. Työ koettiin haastavana itsenäisten asiantuntijoiden johtamistyönä, jossa potilastyön osaaminen koettiin varmimmaksi tavaksi säilyttää arvostus kollegakunnan edessä. Lääkärijohtajat olivat hankkineet johtamistyöhön lisävalmiuksia ja -varmuutta johtamiskoulutuksista, joista osa koki hyötyneensä, mutta osa koki ne näennäiskoulutuksina, joiden sisältö ei ollut vastannut tarvetta. Lääkäreille suunnattuun johtamiskoulutukseen ehdotettiin tarvelähtöisiä parannuksia.