Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää, millaisia puhekäytäntöjä väkivallasta puhumiseen liittyy parisuhdeväkivallan ehkäisemiseen tarkoitetussa pariterapiassa. Tutkimme väkivaltapuheen määrää ajallisesti, väkivallasta käytettyjä sanoja ja väkivaltapuheen sukupuolittuneisuutta. Katsoimme myös, vaikuttaako väkivaltapuheen määrä terapeuttiseen allianssiin SRS-lomakkeilla mitattuna. Lisäksi huomioimme, mitä muita aiheita istunnoilla nousi esiin. Tutkimuksemme oli osa Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona - tutkimusprojektia. Aineistomme koostui neljän pariskunnan ensimmäisistä kolmesta pariterapiaistunnosta. Keskityimme aineistossa niihin hetkiin istunnoilla, joissa puhuttiin fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa sisältäneistä tilanteista. Huomiomme kohdistui erityisesti terapeuttien toimintaan istunnoilla. Käytimme aineistolähtöisesti sekä sisällönanalyysiä että diskurssianalyysiä. Tutkimuksen tulosten perusteella parisuhdeväkivallasta puhutaan sen hoitoon kohdistetussa pariterapiassa vähän. Parisuhdeväkivallan esiin ottajana toimivat useimmiten terapeutit. Terapeutit suuntasivat puhettaan tasapuolisesti molemmille asiakkaille sukupuolesta riippumatta. Kukaan ei siirtänyt aihetta pois väkivallasta tarkoituksenmukaisesti, vaan aihe vaihtui luonnollisesti. Väkivallasta käytettiin useita kiertoilmauksia eikä sen eri muotoja usein eritelty. Väkivaltapuheen määrällä ei havaittu yhteyttä terapeuttiseen allianssiin. Jatkossa parisuhdeväkivallan hoitoon tarkoitetussa pariterapiassa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että terapeutit ottavat johtavan roolin parisuhdeväkivallan esille nostajina jokaisella istunnolla. Heidän tulee huolehtia myös siitä, että väkivalta pysyy keskeisenä teemana istunnoilla. Lisätutkimusta tarvittaisiin terapeuttisen allianssin yhteydestä väkivaltapuheen määrään istunnoilla.