Tämä tutkielma antaa vastauksen siihen, miten Urajärven kyläläiset muistavat ja käsittävät Urajärven kartanon ja sen omistaneen von Heideman -suvun. Tavoitteenani oli lisäksi kerätä Urajärven kartanon muisto- ja tarinaperinnettä ennen kuin tarinat katoavat kertojiensa mukana. Tutkimusmateriaalina olivat lukuisat kyläläisten muistelmat ja tätä tutkimusta varten tekemäni 15 haastattelua. Käsittelin aineistoa muistitietotutkimuksen periaatteilla ja vertailin sitä muihin Suomen sen aikakauden kartanoihin ja kartanoyhteisöihin. Urajärven kartano oli von Heideman -suvun hallinnassa vuoden 1917 syksyyn asti, jolloin viimeinen Urajärven von Heideman kuoli.

Tutkimus koostuu kolmesta käsittelyluvusta, joista ensimmäisessä selvitin, miten kartanon viimeiset yksityiset omistajat, Lilly ja Hugo von Heideman, koettiin ja koetaan Urajärvellä. Toisessa käsittelyluvussa toin esiin Hugon ja Lillyn aikaisten työntekijöiden muistoja kartanolla työskentelystä. Monet muistelijat olivat kartanolla töissä, tai ainakin kuulleet tarinoita kartanon töistä. Muistelijoiden laajan kirjon ymmärtämiseksi tein muistelijoista kaavion, joka on tutkielman johdannossa. Kolmannessa käsittelyluvussa keskityin kartanolla koettuihin paranormaaleihin ilmiöihin. Käsittelin siinä lisäksi Lillyn ja Hugon isää, Axel von Heidemania, ja hänen ensimmäistä vaimoansa Sofia Lovisa von Heidemania, koska he kytkeytyvät vahvasti kartanon kummitustarinoihin.

von Heidemanien aatelissuvun koettiin olleen kyläläisistä eristäytynyt. He seurustelivat pääosin Heinolan ja muiden lähiseutujen säätyläisten kanssa. Kartanolla työskentely oli raskasta ja tilaisuuksien rajoissa työntekijät tekivät vilunkia keventääkseen työtaakkaansa. Neljä muistettua von Heidemania olivat persoonaltaan erilaisia, mutta kokonaisuutena von Heidemaneja kuvailtiin niillä adjektiiveilla, jotka olivat tyypillisiä sen ajan suomalaista aatelia kuvailtaessa. Toisaalta von Heidemanit koettiin sivistyneiksi, rohkeiksi, oikeudenmukaisiksi, naisten oikeuksia ajaviksi, taloudellisiksi ja hyväkäytöksisiksi, kun taas toisaalta heitä kuvailtiin irstaiksi, mielenvikaisiksi, raaoiksi, väkivaltaisiksi, tuhlaileviksi, välinpitämättömiksi ja tunteettomiksi. Pääosin von Heidemanit onnistuivat jättämään itsestään sellaisen mielikuvan, jonka he todennäköisesti halusivat jälkeensä jättää. Käsitys von Heidemaneista on yhtäläinen sen käsityksen kanssa, minkä aateliset halusivat itsestään 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa antaa. Tätä käsitystä sotkivat aateliston mustaanmaalaamiskampanjat lehdistössä ja kaunokirjallisuudessa, jotka todennäköisesti vaikuttivat jo lukutaitoisen kansan käsityksiin herrasväestä.