Etäteknologian ja etäkuntoutuksen avulla pyritään parantamaan palvelujen saatavuutta, kuntoutuksen tehokkuutta sekä jatkuvuutta ja tuomaan kuntoutus osaksi asiakkaan arkea. Aikaisemmin aiheesta on tehty vähän tutkimuksia ja liikunnallisen minäpystyvyyden ja maksimaalisen hapenottokyvyn välisestä mahdollisesta yhteydestä ei tiettävästi ole tehty laisinkaan aikaisempaa tutkimusta ainakaan etäteknologiaa hyödyntävässä etäkuntoutuksessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, onko intensiivisesti etäteknologiaa hyödyntävä etäkuntoutus vaikuttavampaa liikunnalliseen minäpystyvyyteen sekä maksimaaliseen hapenottokykyyn kuin tavanomainen etäkuntoutus. Lisäksi tutkittiin liikunnallisen minäpystyvyyden ja maksimaalisen hapenottokyvyn välisiä yhteyksiä etäkuntoutuksessa. Tämä opinnäytetyö oli osa Jyväskylän Yliopiston, Kelan ja Kuntoutus Peurungan yhteistyönä tehtävää laajempaa Inno -tutkimus- ja kehityshanketta, jonka tavoitteena oli selvittää etäteknologiaa hyödyntävän liikunnallisen kuntoutuksen vaikuttavuutta kuntoutujien toimintakykyyn. Tämän tutkimuksen aineisto muodostui etäkuntoutusasiakkaista, joiden kuntoutus toteutuu työpaikalla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 31 henkilöä. Tutkimukseen osallistuvien keski-ikä oli 45,3-vuotta (SD 8.3) ja 45,2% tutkimukseen osallistuneista oli naisia. Intensiivisesti etäteknologiaa hyödyntävällä etäkuntoutusryhmällä (n=21) oli käytössä Polar A360 aktiivisuusranneke sekä Movendos etävalmennus sovellus. Tavanomaisella etäkuntoutusryhmällä (n=10) Movendos etävalmennussovellus. Tutkimuksessa käytetyt mittarit olivat liikunnallista minäpystyvyyttä mittaava liikuntatavoitteisssa pysyminen kysely sekä maksimaalista hapenottokykyä (VO2max) mittaava Polar kuntotesti. Mittaukset suoritettiin kuntoutusjakson alussa sekä kuuden kuukauden kohdalla. Tulosten analysoinnissa käytettiin IBM SPSS Statistics 24.0 -ohjelmalla riippumattomien otosten t-testiä, Mann-Whitney testiä, Wilcoxonin sijalukujen testiä, Pearsonin korrelaatiokertoimia sekä Lineaarista regressioanalyysiä. Liikunnallisen minäpystyvyyden tai maksimaalisen hapenottokyvyn muutoksissa (0-6kk erotus) ei ollut tilastollisesti merkittävää eroa intensiivisesti teknologiaa hyödyntävän etäkuntoutuksen ja tavanomaisen etäkuntoutusryhmän välillä. Myöskään ryhmien sisäisessä muutoksessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Koko tutkimusjoukossa liikunnallisen minä-pystyvyysmuuttujan mieliala-alhaalla positiivinen muutos selitti 21,1% maksimaalisen hapenottokyvyn positiivisesta muutoksesta kuuden kuukauden aikana. (p=0,048). Etäkuntoutus ei ilmeisesti edistä etäkuntoutujan liikunnallista minäpystyvyyttä tai maksimaalisen hapenottokyvyn kehittymistä. Kuitenkin koko tutkimusjoukossa liikunnallisen minäpystyvyysmuuttujan mieliala- alahaalla parantumisella oli positiivinen yhteys maksimaalisen hapenottokyvyn muutokseen. Nämä johtopäätökset ovat suuntaa antavia johtuen muun muussa tutkimusaineiston pienestä koosta ja interventioiden samankaltaisuudesta. Jatkossa tarvitaan lisää laadukasta tutkimusta motivaatiomenetelmien käytöstä etäkuntoutuksessa sekä niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat liikunnalliseen minäpystyvyyteen, fyysiseen aktiivisuuteen ja maksimaaliseen hapenottokykyyn sekä toiminnan kustannusvaikutuksista.