Artikkelissa tarkastellaan puutarhaviljelyn yleistymistä ja puutarhaneuvonnan vastaanottoa maamme syrjäseudulla 1900-luvun aikana. Suomalaisen puutarhakulttuurin ydinalue sijoittuu Etelä- ja Lounais-Suomeen, jossa väestön varallisuus, sivistystaso ja ilmasto mahdollistivat puutarhaviljelyn esimerkiksi kartanoissa jo varhain. Myös pappiloiden ja virkatalojen tiheä verkosto sekä julkiset istutukset edesauttoivat sekä kasvien että viljelytaitojen leviämistä kaikkiin kansankerroksiin. Sen sijaan maan itä- ja pohjoisosissa puutarhan hyöty- ja koristekasvit olivat vielä 1800-luvun lopulla lähes tuntemattomia etenkin maaseutuväestön keskuudessa. Ne alkoivat yleistyä vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä erityisesti neuvontajärjestöjen työn tuloksena ja naisten toimesta. Tutkimus paikantuu Kainuuseen, jossa puutarhakulttuurin leviämisen esteinä olivat lyhyen kasvukauden lisäksi esimerkiksi harva asutus, huonot liikenneyhteydet, sosiaalinen homogeenisuus ja vähävaraisuus sekä maatalouden kehittymättömyys. Tutkimuksessa kysytään, millaisissa ihmisten välisissä kohtaamisissa puutarhakasveja koskeva tieto levisi ja millaisia asenteita nämä kohtaamiset ilmensivät? Sen keskeisenä aineistona ovat kirjoittajan vuosien 2007–2018 aikana tekemät tutkimushaastattelut, joissa 1900-luvun alkupuolella syntyneet kertojat muistelevat kainuulaisia pihoja sekä kotipuutarhanhoitoon liittyvää toimintaa 1900-luvun aikana.