Tämä tutkielma käsittelee naisten irtolaisuutta vuosien 1861 ja 1870 välillä. Opinnäytetyön tarkoitus on selvittää niitä elämäntilanteita, joissa naiset olivat kehruuhuoneeseen päätyessään sekä irtolaisseuraamuksen vaikutusten selvittämisessä naisten toimintamahdollisuuksiin. 1800-luvun irtolaisuutta on tutkittu aiemmin hallinnollisista ja lainsäädännöllisitä lähtökohdista käsin. Tämän tutkimuksen lähestymistapa on sosiaali-, mikro- ja sukupuolihistoriallinen. Tutkimuksen keskeisimpiä metodeja ovat lähiluku sekä taulukointi ja aineistona toimii kehruuhuoneen saarnaajan rippikirjat, lääninhallituksien kansliakuulustelupöytäkirjat, senaatin oikeusosaston valitusaktit sekä lääninvankiloiden vankilistat. Tutkimusjoukko koostuu heikossa sosiaalisessa asemassa olleista naisista, jotka olivat yhteiskunnan suojaavien rakenteiden ulkopuolella. He olivat pitkälti työttömiä, kodittomia sekä aviottomia maaseudun pitäjistä tulevia nuoria naisia ja muun tilattoman väestön tavoin heidän asemaansa yhteiskunnassa määritti laillinen suojelu. Lisäksi ajan tiukka sukupuoli- ja seksuaalimoraali saattoi yksinkulkevan naisen epäilyttävään maineeseen. Viranomaisten kuulusteluissa kiinnitettiin huomiota näihin piirteisiin ja niitä esitettiin kehruuhuonetyön perusteeksi. Työkykyisinä henkilöinä naisten katsottiin olevan vastuussa maksamaan elatuksestaan pakkotyöllä, sillä heille ei ollut voitu järjestää muutoin laillista suojelua. Jos vuosipalveluspaikan saaminen ei ollut mahdollista naisten muut selviytymiskeinot olivat viranomaisten näkökulmasta negatiivisa ja johtivat kontrolliin sekä sanktiointiin. Myös aiemmat kehruuhuonekäynnit otettiin huomioon raskauttavina seikkoina uusia seuraamuksia annettaessa. Lappeenrannan kehruuhuoneen sivistämiseen pyrkinyt tehtävä ei kaikissa tapauksissa toteutunut, sillä vapaudenmenetyksen aiheuttama leima seurasi naisia läpi elämän ja saattoi johtaa pidempiaikaisiin elämänhallinnan ongelmiin ja kehruuhuonekierteiseen, vaikka useille irtolaisuus näytti olleen vain hetkellinen elämänvaihe.