Erkko Kivikosken toinen elokuva herätti luonnehdintoja kuten "pieni", "intiimi", "vaatimaton" "sympaattinen", mutta yleensä se koettiin pettymyksenä esikoisteoksen lupausten jälkeen. "Käyntikorttini riittää pienuudessaan ja melkoisessa lapsellisuudessaankin osoittamaan ohjaajan harvinaisen ominaislaadun", kirjoitti Yrjö Kemppi (Ilta-Sanomat 24.10.1964), "paljastamaan hänen valoisan, elämänmyönteisen ja rakentavan kertojaluontonsa. Kun Erkko Kivikoskelle löydetään tyyppiään vastaava kirjoittaja, olen varma, että häneen esikoisfilmin perusteella kohdistetut toiveet eivät jää täyttymättä. Kivikoskella on valpas silmä arkihavainnoille, elävä kuvataju, ja lisäksi aivan kultainen huumorinlahja - - kaikki ominaisuuksia, joita ei voi koskaan liiaksi arvostaa. Mutta hän on elokuvakertoja, ei -kirjoittaja."

"Vaikka Käyntikorttini yleiskuva onkin harmaa ja vaatimaton", näki Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 25.10.1964), "löytyy uutuudesta hauskoja detaljioivalluksia ja erityisesti rantakohtauksessa sekä sitä seuraavassa pyöräilyssä on hyvin heleän suvilyriikan sointuja. Tarinan päätös ns. kohtalon ironian sipaisuineen on myös oivallinen. Virke Lehtisen kaunis kuvaus on Käyntikorttini vahvin valtti, Pentti Lasasen kepeä musiikki toinen kokonaisuutta oleellisesti kannattava tekijä."

"Jos komedia on filmilajeista vaikein, niin parodia on puolestaan komedian kaikkein vaikein muoto", pohdiskeli Martti Savo (Kansan Uutiset 25.10.1964). "Pentti Lasasen usein apuun tuleva musiikki ja Virke Lehtisen siisti kuvaus eivät pysty pelastamaan lopputulosta, joka oli tuomittu epäonnistumaan jo sillä hetkellä kun kaikki oli valmiina filmaustöitä varten. Käyntikorttini... eroaa kotimaisen elokuvan surullisenkuuluisista 'filmikomedioista' siisteydessään ja mauttomuuksien puutteessa, mutta nämä ansiot eivät tee sitä hivenenkään vertaa kiinnostavammaksi."

Eteläpää piti roolimiehitystä "vääränä": "Sellaisena kuin Pentti Lähteenmäki hänet pystyy näyttelemään, sankari vaikuttaa keski-ikäiseltä, ehkä myös älyllisesti hieman alikehittyneeltä, ja pienen tarinan potentiaalinen charmi häviää saman tien melko tarkoin. Sankarittarensa valinnassa Kivikoskella on ollut enemmän onnea. Sirkka Timoskassa on tervettä kukkeutta vaadituissa 'ihannetytön' mitoissa, ja replikoinniltaankin hän on filmin harrastelijaesiintyjistä luontevin."

Matti Salo nousi sekä Parnassossa (8/1964) että Projektiossa (4/1964) puolustamaan elokuvaa, jonka hän koki saaneen epäoikeudenmukaisen kohtelun päivälehtien arvostelijoilta: "Miten kopeasti he saattoivatkaan olla huomaamatta ja arvostamatta Kivikosken omaperäistä komiikkaa, nykymuodeista ihailtavan piittaamatonta tunnelmallisuutta ja kurinalaista leikkimieltä?", Salo kyseli Parnassossa, ja jatkoi Projektiossa: "Kivikoski on naivistinen lyyrikko, sympaattinen kuin orava, mutta ei lainkaan muodinmukainen. Juuri eroottisen lohduttomuuden pienenä bagatellina Käyntikorttini... luullakseni ansaitsee huomiota. Hiipin unet on kivasti talletettu, mutta jotkut niistä ovat pitkänpuoleisia... Hiipin arkipäivä, valvemaailma on mahdollisimman niukka, mutta nimenomaan sen välittäjänä Kivikoski on minusta parhaimmillaan, nuo toistot ja kertosäkeet ovat varmoja ja hallittuja - - ja juuri oikealla tavalla uhkarohkeita: mutta ne ovat onnistuneet, niillä on koomista tehoa. Kivikosken komediankäsitys, josta jo Tori ja Kesällä kello 5 antoivat lupaavia näytteitä, on jännittävää: se on lähellä sitä mitä kutsutaan huumoriksi, suvaitsevaisuus ja sympatia ovat sen osasia. Kivikosken huumori ei ole kovin lämmintä, siinä on pohjoismaista koleutta mukana."

"Käyntikorttini on suotta vähätelty kotimainen elokuva", kirjoitti Mauri Taviola (Helsingin Sanomat 12.9.1978) vuoden 1978 tv-esityksen aikaan, ja Markku Tuuli (Katso 37/1978) säesti: "Käyntikorttini on kaikin muodoin pieni elokuva, pienieleinen ja pienimuotoinen. Mutta se on samalla niin vastustamattomasti vaatimaton ja täysin vailla itsekorostusta, että siihen on pakko mieltyä. Kivikosken ohjaus on tyylikästä ja Virke Lehtisen kuvaus myötäilee oivasti ohjaajan valitsemaa kokonaislinjaa. Pentti Lähteenmäki pääosassa on myös huomattavan hyvä. Hiipin persoona ja ongelmat sekä elokuvan toteutus ovat mukavasti tasapainossa keskenään."

- Suomen kansallisfilmografia 7:n (1998) mukaan.