"Mikko Niskanen on muovannut Linnankosken romanttisen tarinan vuosisadan alun Olavista, talonpojasta ja tukkilais-Don Juanista kuitenkin aika lailla toisenlaiseksi kuin saattoi odottaa", koki Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 30.10.1971). "Suunnitelma on selvästi modernisoitu, jotenkin televisiofilmin makuinen, enimmäkseen lähikuvilla pelaava. Ohjaajan keskitykseen pyrkivän tavoitteen erottaa kokonaisuudessa, mutta se ei toimi ehjästi eikä tunnu ratkaisuna otolliselta lähinnä heikohkoista amatööreistä koostuvan näyttelijäjoukon kanssa."

"Jos Tulipunakukan filmaaminen otetaan lähtökohdaksi, on tulkinta toteutettava niin, että siinä on jotakin todella uutta", vaati Erkka Lehtola (Aamulehti 31.10.1971): "Kyllä nytkin on pyritty uusiutumiseen, sen huomaa runsaasta lähikuvien käytöstä ja suhteellisen vähästä puheesta. Tarkoitukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet [- -]. Syntyi sarja kuvia suomalaisesta suvimaisemasta [- -] sarja joka ei puhuttele, sarja joka ei vakuuta romantiikan puolesta. Eikä kyllä minkään muunkaan puolesta. [- -] Tulipunakukasta puuttuu voima, siitä puuttuu myös värikkyys, siitä puuttuu johdonmukainen ja selkeä tyyli. [- -] Tunnetta on mutta se ei sävähdä aidolta. Hääväki on koolla tiilinavetan edustalla, joka on taatusti tehty vuoden 1905 jälkeen, ja ellei silmä tyystin pettänyt, niin jossakin vilahti aivan aito marimekko. Toisin sanoen: tyylin ja aikakauden johdonmukainen ja selkeä yhtenäisyys puuttuu."

"Mikko Niskanens film är i mina ögon närmast en katastrof", teilasi B.P-m (Bengt Pihlström, Nya Pressen 30.10.1971). "Det är inte fråga om en skapande nytolkning utan om en allvarstyngd (men parodisnuddande) genomgång av Olavis många och likartade kärleksäventyr. Replikerna ekar som domedagsord från predikstolen, inte bara från de många nya och nästan genomgående hjälplösa utan även från Pertti Melasniemi. Inte ens underhållningsvärde kan tillerkännas filmen, så träigt och pretentiöst är hela agerandet. Att själva forsscenerna är vackra har ingenting med handlingen att göra."

"[- -] Tulipunakukka ei toimi kehitystarinana, ei laatukuvana vuosisadanalun elämisen muodoista, ei sosiaalisena raporttina", arvosteli Pertti Lumirae (Päivän Sanomat 3.11.1971). "Jos Niskanen on aikaisemmin osoittautunut imponoivaksi henkilöohjaajaksi (Käpy selän alla) niin siitä kyvystä ei uudessa elokuvassa näy jälkeäkään: ensi kertaa kameran edessä esiintyvät naisnäyttelijät eivät tunnu saavan ohjaajalta mitään tukea ja tulos lähenee pelottavasti muotivalokuvauksen erilaisia poseerauksia (poikkeuksena Milla Vuolle joka saa pienestä roolistaan bordellin ilolintuna paljon irti)."

"Pertti Melasniemi on tyypiltään oikea Olavi", näki Leo Stålhammar (Suomenmaa 2.11.1971), "hänen olemukseensa uskoo ulkonaisesti mutta sen sijaan aiheelle oleellinen Olavin kehitystarina jää niin hänen kuin ohjauksenkin kohdalla ohueksi. Selitystä vaille jää miksi Olavi kulkee kukasta kukkaan. [- -] Kyllikin ja Olavin väliltä jää puuttumaan se ainutkertaisuus mikä romaanin mukaan saa Olavin tulemaan uudelleen Koskelaan. Tytöistä jäävät mieleen Marjut Sariolan Gaselli sekä Marjatta Saraheimon Tumma tyttö. Luontevin kaikista on kuitenkin kohtaus ravintolassa Marjukka Arasolan nuoren aviovaimon kanssa."

"Miehistynyt Pertti Melasniemi on sinänsä sangen osuva Olavi", ajatteli myös Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 31.10.1971), "luonteva ja ilmeikäs, mutta mitään varsinaisesti kehittyvää luonnekuvaa hän ei pysty rakentamaan, olosuhteet ovat vastaan. Laulu tulipunaisesta kukasta on elokuva, josta aistillisuus on poissa ja runollisuus vähissä. Romantiikkaa edustaa tuntuvimmin Jaakko Salon musiikin johtoteema, haikean kaunis balladi [- -]."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.