Helsinki 1920-luvun lopulla. Teologiaa opiskeleva ja pikkuveljestään huolta pitävä Hart kertoo: "Kaiken alkuna oli vain tuo sattuma, että eräänä elokuisena iltana tapasin puolitutun toimittaja Kortteen." Korte vie Hartin Madame Spindelin salonkiin, jossa kieltolakia uhmaten juhlitaan, juodaan, tanssitaan ja keskustellaan taiteista. "Epänormaaleja taipumuksia. [- -] Vastedes poika, varo kaikkea, äläkä ihmettele mitään", johdattelee Korte juhlien dekadenttiin tunnelmaan. Hart tutustuu salongissa salaperäiseen Caritakseen sekä kyyniseen maisteri Hellakseen, jonka mukaan Caritas antautuu miehelle kuin miehelle. Nainen vastaa, että Hellas haluaa tunnustusta kirjailijana mutta tunnetaan vain näsäviisaana pakinoitsijana. Poistuttuaan yhdessä salongista Caritas ja Hart joutuvat autokolariin, pelästyvät ja suutelevat.

Hart ei jaksa keskittyä opintoihinsa vaan kuluttaa aikaansa uusien ystäviensä seurassa. Hellas näyttää diakuvia ja sanoo haaveilevansa Berliinistä ollessaan romanttisella tuulella ja Biskrasta ollessaan krapulassa. Caritas taas kuvittelee heidän lähtevän kolmistaan Konstantinopoliin, ja sanoo Hellaksen kirjoittavan "mestariteosta, joka on omistettu nuorisolle, meidän uudelle väkevälle nuoruudellemme."

Caritas matkustaa ulkomaille, ja Hart viettää aikaansa Madame Spindelin salongissa sekä Hellaksen, merimiesten ja kokaiinin seurassa. Kun Hart saa Caritakselta postikortin Pariisista, Hellas arvelee, ettei tällä ole tarpeeksi miehiä. Hellaksen krooninen yskä pahenee, ja kuumehoureissaan hän kertoo mielisairaalaan joutuneesta äidistään, konkurssiin ajautuneesta isästään ja ensimmäisestä naiskokemuksestaan, vanhemmasta naisesta, jonka kanssa hänen isänsäkin oli ollut. Hart ei kuitenkaan saa selville hänen mieltään raastavaa salaisuutta, ja Hellas ilmoittaa lähtevänsä Berliiniin.

Hart matkustaa Pariisiin ja keskustelee junassa saksalaisnuorukaisen kanssa, jota ei kiinnosta menneisyys eivätkä tunteet, vaan tekniikka ja tiede, joiden edistämisessä saksalaisilla on Euroopassa suuri tehtävä.

Hart sekä ikävöi että pelkää Caritaksen tapaamista. Pariisissa hän vihdoin kohtaa naisen kansainvälisessä kahvilaseurueessa. Hotellissa Caritas muistelee, miten ensimmäiset jazz-yhtyeet tulivat Helsinkiin ja miten hän kaipasi tanssia ja elämää. Pitkän aikaa hän etsi vain nautintoja ja seikkailuja, kunnes tapasi Hellaksen, ainoan miehen jota hän on koskaan rakastanut. Caritas huolestuu kuullessaan Hellaksen sairaudesta ja pyytää Hartia etsimään tämän käsiinsä.

Pienestä hotellista löytyvä Hellas kertoo Hartille toistuvasta painajaisestaan ja nauraa katkerasti kuullessaan Caritaksen haluavan nähdä hänet, mutta suostuu kuitenkin tapaamiseen. Hart istuu yksin kahvilassa, murskaa palavan savukkeen kämmeneensä ja etsii itselleen ilotytön.

Hellas kertoo lähtevänsä seuraavana päivänä Caritaksen kanssa häämatkalle Madridin kautta Konstantinopoliin. Hän purskahtaa nauruun mutta vakavoituu ja tunnustaa Hartille salaisuutensa: "Muistatko kun puhelin sinulle siitä naisesta, jonka isänikin oli tuntenut. Se nainen oli sairas. Se tiesi sen itsekin. Se nautti kun se tiesi." Hän kieltää Hartia koskaan paljastamasta asiaa Caritakselle.

Hellas ei saavu aamulla rautatieasemalle. "Muistatko, hän sanoi aina, meillä tulee olla ikävä eteenpäin", Caritas sanoo Hartille ennen lähtöään. "[- -] Elokuussa minä palaan. Ehkä silloin osaat jo suudella."

Hart päättää sisäisen monologinsa kertomalla, ettei nähnyt Caritasta enää koskaan. Helsinkiin palattuaan hän saattaa pikkuveljensä ja tämän tyttöystävän moottoripyörämatkalle kohti pohjoista: "Eteenpäin, eteenpäin!"

- Suomen kansallisfilmografia 9:n (2000) mukaan.