Kylä
En By (ruotsinkielinen nimi)
The Village (englanninkielinen käännösnimi)
Le Village (ranskankielinen käännösnimi)
Das Dorf (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Kylä
Eino Ritarin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa satiirisessa maaseutukomediassa Kylä (1957) pelätty ja pahamaineinen Kalle Kuikka uhkaa seutukunnan rauhaa, jota poliisipäällikkö Pappinen (Aki Saarelainen) ja palopäällikkö Miettinen (Onni Ulonen) yrittävät turvata. Köyhän Mykkä-Antin (Eino Ritari) poika Kalervo (Veli Einola) ja varakaan Mäkelän talon tytär Ulla (Maria Sella) kiintyvät toisiinsa, mitä Mäkelän leskiemäntä ei hyväksy alkuunkaan.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||
S |
||||||||
Näyttelijät | ||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
|
||||||||
Muut tekijät | ||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||
|
||||||||
Esitystiedot | ||||||||
|
||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||
|
||||||||
Kuvausaika | ||||||||
Kesä, syystalvi 1956 |
||||||||
Sisältöseloste | ||||||||
|
||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||
"Täytyy olla ihmisellä intohimona pyrkimys filmintekoon ja järkkymätön luottamus omaan lahjakkuuteensa [- -] sekä täysi vapaus itsekritiikin estoista ennen kuin sellainen tekele kuin Kylä syntyy. Sääli hukkaan mennyttä työtä, aikaa ja varoja", hämmästeli Valma Kivitie (Elokuva-Aitta 11/1957). Martti Savo (Modest Savtschenko, Kansan Uutiset 12.5.1957) puolestaan kirjoitti: "Elokuva pyrkinee olemaan fragmentaarinen ja hieman hupaisa kuvaus tavallisen suomalaiskylän elämästä arkisine askarteluineen ja juhlineen, paikallisen poliisin ja VPK:n päällikön välisine ristiriitoineen jne. Mutta aihetta ei ole kehitetty alkuunkaan. 'Italian elokuvan malliin' on lähdetty tekemään filmiä paikan päällä, luonnossa ei-näyttelijävoimin. [- -]. Meikäläisessä 'neorealistisessa' filmissä [- -] esiintyjiksi on otettu ensimmäisiä paikalle sattuneita henkilöistä [- -] puhumattakaan siitä, että ohjaaja, joka itse esiintyy kyllä kohtalaisen vakuuttavasti näyttelijänä, ei juuri tunnu pystyvän ohjaamaan ensikertalaisia." "Silloin tällöin on tavoitettu kuvaan joitakin aitoja kotoisen elämän välähdyksiä tai luontoa [- -]. Mykät kohdat näin joskus menettelevätkin, mutta henkilöiden ja speakerin puhuessa pilataan tunnelma heti", arveli Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 12.5.1957). T-o-i:n (Kauppalehti 11.5.1957) mielestä Kylän luonnehdinta satiiriksi oli "tekijöiden taholta jonkinlainen anteeksipyyntö". Hän näki elokuvassa silti myönteisiä puolia: "Tavattoman monista toisiinsa kietoutuneista juonista huolimatta alkupuoli oli paikoitellen hyvä; siinä on jopa maukkaita kohtauksia. [- -]. Leikkaamalla loppupuolta hieman olisi kokonaisuus jäänyt paremmaksi." B. P-m (Bengt Pihström, Nya Pressen 13.5.1957) ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti: "Vi har sett dåliga inhemska filmer förut, men man har då alltid kunnat peka på något positivt. Detta är botten." Martti Savo piti Kylää "teknillisesti köyhän miehen elokuvana", mutta "oloissamme harvinaisena ja rohkeana yrityksenä". Hän kritikoi kärkevästi sille määrättyä 30 %:n "sakkoveroa": "Esivallan pilkkaamisesta rangaistaan, ei mistään muusta. Sensuurimme rankaisee säännöllisesti filmejä, joissa papit ja poliisit esiintyvät [- -] vähemmän edullisessa valossa. Tämä on virkavaltaisuutta, joka on melko kaukana niistä tehtävistä, joista sensoreillemme maksetaan palkkaa." - Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan. |
||||||||
Taustaa | ||||||||
Eino Ritarin Ri-Filmi oli vuoden 1957 ainoa riippumaton elokuvatuottaja kolmen suuren valmistamon rinnalla. Inkeriläissyntyinen Ritari (syntynyt 1915 Hatsinassa, kuollut 1984 Yhdysvalloissa) oli päätoimisesti Helsingin Sanomien oikolukija, mutta oli työskennellyt myös Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa järjestäjänä ja sivuosanäyttelijänä, sokean laulajan osassa elokuvassa Rovaniemen markkinoilla (1951). Talvella 1955 hän oli tehnyt Karhu-Filmille 13-minuuttisen veronalennuslyhytkuvan Arkielämän vaaroja. Kesällä 1956 Ritari käynnisti kokoillan näytelmäelokuvan Kylä tuotannon oman käsikirjoituksensa pohjalta. Hankkeen rahoittajiksi Ritari sai harmonikkataiteilija Lasse Pihlajamaan sekä Pitäjänmäen elokuvateatteri Rein omistajan, leskirouva Karin Fagerströmin. Ritari ja Pihlajamaa tunsivat toisensa entuudestaan: heillä oli yhteinen tausta muusikkoina. Pihlajamaa sijoitti yritykseen kolmisen miljoonaa silloista markkaa (vahvistamaton toisen käden tieto) saamatta mitään, edes elokuvan kopiota vastikkeeksi. Suomen Filmiteollisuuden laboratoriolaskut kuten myös teknisen henkilökunnan palkat jäivät maksamatta. Elokuva syntyi lähes tyystin amatöörivoimin. Ritari tavoitteli italialaisen neorealismin tyyliä ja perusteli ulkokuvauksella hankkeen taloudellisuutta Pihlajamaalle. Kuvausvaiheen ainoa ammattilainen oli kuvaaja Ama Jokinen, lähinnä lyhytelokuvissa työskennellyt pitkän linjan mies. Ritarin otettua yhteyttä Jokinen tutustui käsikirjoitukseen, jota hän piti keskeneräisenä ja huonona, mutta suostui lopulta yrittämään sen muokkaamista kuviksi. Pihlajamaan rahoilla Jokinen osti Kansan Elokuva Oy:stä vanhan ranskalaisen, 60 metrin kaseteilla varustetun ja akkuvirralla toimivan mykkäkameran, jolla Kylä kuvattiin Helsingin lähiympäristössä, pääasiassa Ritarin morsiamen Maria Sellan vanhempien huvilan tuntumassa Pitäjänmäellä. Kuvaukset saatiin loppuun vajaassa kuukaudessa, vaikka ammattitaitoinen ryhmä olisi Jokisen mukaan selvinnyt lyhyemmässäkin ajassa. Kaikki näyttelijät olivat lehti-ilmoituksilla ja muilla keinoilla hankittuja amatöörejä, paikkakuntalaisia Espoosta ja Pitäjänmäeltä sekä Nuoren Voiman Liiton näytelmäkerhon jäseniä; Ritari itse esiintyi Mykkä-Antin keskeisessä roolissa. Näyttelijäavustajien joukossa olivat mm. Suomen elokuva-arkiston myöhemmät virkailijat Seppo Huhtala ja Matti Salo sekä STK:n tiedotuspäällikkö Antti Pullinen, joka tuolloin ansaitsi opiskelurahojaan Ritarin työtoverina Helsingin Sanomissa. Matti Salo on kertonut, että hänet sai mukaan Seppo Huhtala, joka oli nähnyt avustajia hakevan lehti-ilmoituksen. He tapasivat yhdessä Ritarin, joka selitteli vuolaasti tarkoitusperiään: amatöörivoimin, aidoilla paikoilla, italialaisessa hengessä vähän Umberto D:n tapaan... Salon mukaan Ritari vaikutti "vilurilta" ja hän aikoi jättää asian sikseen, kunnes kuvauspaikalta soitettiin ja pyytämällä pyydettiin mukaan: "Valkoinen paita oli otettava päälle, koska kyseessä oli 'yökuva'. Se oli kohtaus, jossa jotakin naista raahattiin sidottuna portaita pitkin [= kylän nuorten miesten narukepponen Sannille]. Seisoskelimme siinä vieressä ja koko juttu vaikutti vähintäänkin ihmeelliseltä. Valmista elokuvaa en ollut tilaisuudessa näkemään. Palkkaa ei osasuorituksestani maksettu, jos sellaista oli luvattukaan." Jälkiäänityksen tekoon Ritari kiinnitti Evan Englundin, kokeneen ammattimiehen: "Ääni tehtiin ja huomasin, että elokuva oli täysi pannukakku. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomasi myös Lasse Pihlajamaa, joka käsittääkseni oli lähtenyt rahoittajaksi halusta kokeilla elokuvamusiikin tekoa. Ideana, en tiedä Ritarin vaiko Pihlajamaan, oli alunperin tehdä 'koko orkesteri' yhden miehen voimin. Tässä monistamisessa tekniikka alkoi pettää: nauhakohina kasvoi silloisilla alkeellisilla laitteilla - moniraitakoneita ei vielä ollut käytössä - eikä lopputulos tyydyttänyt Pihlajamaata. Tässä vaiheessa aavistin, että varmistaakseni saatavani tehdystä työstä, olisi ehkä viisasta olla lähettämättä valoääntä laboratorioon, ennen kuin rahat olivat tulleet. Pihlajamaa maksoi toki laskun ja oli itse äänityöhömme niin tyytyväinen, että taloudellisesta mielenlaadustaan huolimatta intoutui tarjoamaan minulle ja miksaaja Aarre Elolle päivällisen: se tosin osoittautui hernekeittoateriaksi jossakin viidennen luokan kapakassa. Kuvaavaa Pihlajamaan huumorintajulle oli kuitenkin se, että vielä synkkien tosiasioiden valjettuakin hän jaksoi laskea leikkiä ja keksi elokuvalleen mainoslauseen: Kuvattu aitona Amascopena!" Puhe äänitettiin Evan Englundin Filmiääni Oy:ssä, musiikki, jossa Aarre Elo oli pääasiassa äänittäjänä, Helsingin Konservatorion salissa. Kylä valmistui esityskuntoon maaliskuun alussa 1957, mutta teatterin löytäminen osoittautui vaikeaksi. Ensi-iltansa Kylä sai viimein 10.5. helsinkiläisessä Edisonissa - teatterinomistajalle maksettavaa korvausta vastaan - missä sitä esitettiin yhden viikon ajan. Maaseudun avainkaupungeissa elokuvaa ei nähty lainkaan, eikä ilmeisesti laveammin muuallakaan, vaikka siitä ainoan 35 mm:n esityskopion lisäksi vuonna 1961 vedettiin kiertuelevitystä varten myös kaitakopio. Ritarin pyrkimyksenä oli tehdä Kylästä "opettavainen satiiri pikkuvirkailijoista ja ihmisten tärkeyksistä", mm. suomalaisen maalaispoliisin prototyypin kustannuksella. "Karski ja hempeä; juoruja lempeä", kuului elokuvan mainoslause. Valtion elokuvatarkastamo ei ymmärtänyt tällaista huumoria, vaan langetti Kylälle 30 %:n rangaistusveron ja poisti samalla poliisin nauttimista viidestä viinaryypystä neljä viimeistä. Ritari valitti veropäätöksestä Valtion elokuvalautakunnalle ja perusti vastineensa kolmeen pääkohtaan: "1. Jo filmin alkutekstissä sanotaan, että Kylä on s a t i i r i. Siinä ei uskoisi kenenkään käsittävän väärin, sillä noudattavathan filmin tapahtumat satiirille ominaista linjaa. Selviä kontrasteja ns. normaalille näytelmälle mainittakoon raittius ja järjestysmiehen humaltuminen sekä Ullan ja Kalervon imperfektissä laulettu laulu 'nuotin vierestä'. 2. Poliisimiehen saamattomuuden ja tehtäviensä laiminlyömisen ei pitäisi loukata eikä halventaa ketään, vaikka järjestysvallan ivaaminen lähinnä esittävässä taiteessa ilmeneekin melkeinpä klassillisena ilmiönä. [- -]. USA:n meriministeriä parjattiin joitakin aikoja sitten aivan julkisesti, ettei hän osaa edes veneellä soutaa. - Tositapaus eräästä helsinkiläisestä poliisimiehestä, joka oli tullut vartiotehtävistään ja ilmoittanut 'ei mitään erikoista', vaikka hänen vartioimallaan alueella oli sinä aikana koko lautatarha palanut. - Jos nyt pienen Alakylän poliisivartiokonttorin pikku päällikkö ei onnistu saamaan paikkakunnan roistoa kiinni, niin sen käsittää kuka tahansa, ettei hänen henkilökohtainen saamattomuutensa suinkaan kohdistu eikä tarkoita koko poliisijärjestöä yleensä. Poliisi on myös vain ihminen ja kullakin on omat heikkoutensa. Tässä tapauksessa Alakylän poliisipäällikkö tunnustaakin tämän, katuu, rankaisee itse itsensä ja tuntee pelkoa ja kunnioitusta ylempää instanssia kohtaan. Sitä paitsi rosvohan saadaan täysin asianmukaisella tavalla pidätetyksi, mikä muuttaa asian yleiseltä kannalta katsoen täysin positiiviseksi. 3. Erikoisesti rohkenemme tähdentää vielä sitä, että koko filmi on tehty amatöörivoimin alusta lähtien, à la italienne. Siinä on pyritty aikaansaamaan jotakin uutta. Se on maassamme ensimmäinen ns. pitkä filmi, jossa ei ole lainkaan käytetty keinovaloja. Siinä on kalevalaista tekstiä ja kotimaista musiikkia. Puutteita - lähinnä teknillisiä - on paljon, mutta on myös otettava huomioon, että ko. elokuva on nuoren yhtiön ensimmäinen kokoillan elokuva." Ritarin vetoomuksella ei ollut vaikutusta elokuvalautakunnassa, joka tutkittuaan asian katsoi, "ettei Ri-Filmi ole esittänyt syytä muuttaa Valtion elokuvatarkastamon päätöksen lopputulosta, jonka varaan asia siis jää". Kylän vero putosi 10 %:iin vasta toukokuussa 1958 tapahtuneen elokuvan verotuksen yleisuudistuksen yhteydessä. Eino Ritarin ura elokuvatuottajana ja ohjaajana päättyi tähän epäonnistuneeseen yritykseen. Sittemmin hän muutti Amerikkaan ja työskenteli Pihlajamaan kertoman mukaan viimeksi talonmiehenä New Yorkissa. Pihlajamaa arveli, että hän saattoi ottaa Kylän kaitakopion mukaansa ja esittää sitä Amerikan suomalaisalueilla. Ritari kuoli New Yorkissa vuonna 1984. Elokuva oli pitkään kateissa, minkä vuoksi tekijähaastatteluja tehtiin tavallista runsaammin. Erkki Ilo muistaa vielä 1960-luvun lopulla nähneensä Kylän kiertuejulisteen kuvausmatkallaan Itä-Suomessa. Kylän kuva- ja ääninegatiivit löytyivät yllättäen syksyllä 1989 Espoon Niittykummusta Lauri Pulkkilan (k. 1975) omistaman 16 mm kavennuskopioiden tekoon erikoistuneen Filmistudio Oy:n jäämistöstä. Kylän alkutekstit eivät ilmoita elokuvan ruotsinkielistä nimeä, joka on saatu Hufvudstadsbladetin elokuvakartasta 10.5.1957. Leikkaajaa koskeva tieto on peräisin Ama Jokiselta. Kertojanääni elokuvassa kuulunee Eino Ritarille. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoelmissa ei ole elokuvan käsikirjoitusta eikä julistetta. - Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan. |
||||||||
Musiikki | ||||||||
1. Runolaulu ("Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi - -") Säv. trad., sov. Lasse Pihlajamaa Lasse Pihlajamaa, harmonikka-hammond-urut (off), 1' 10". 2. "Pimpula pampula paimenpoika, hei heitä jo mättäälle marjat - -" Säv. ja san. trad. Tunnistamaton poika, laulu (off), 0' 10". 3. Nukku-Matti Säv. George Malmsten, sov. Lasse Pihlajamaa Lasse Pihlajamaa, harmonikka-hammond-urut (off), 0' 20". 4. Raatikkoon Säv. trad., sov. Lasse Pihlajamaa Lasse Pihlajamaa, harmonikka-hammond-urut (off), 0' 35". 5. Jenkka Säv. ja sov. Lasse Pihlajamaa Lasse Pihlajamaa, harmonikka-hammond-urut (off), 0' 50". 6. Det blir något för barnen att få / Onpa taivaassa tarjona lapsillekin / Kodin Herra suo pienille ystävilleen Säv. Carola Almqvist, san. Fredrik Engelke, suom. Jaakko Juteini Es. tunnistamaton tyttö ja poika, laulu (synkr.), 0' 20". 7. Valssi Säv. ja sov. Lasse Pihlajamaa Es. tunnistamaton tyttö, harmonikka (synkr., Lasse Pihlajamaa, harmonikka), kahteen kertaan, yht. 1' 10". Huomautuksia: Lasse Pihlajamaa kokeili tässä elokuvassa keksimäänsä yhdistelmää, jossa harmonikka oli kytketty säestäviin hammond-urkuihin. Tällä hän soitti elokuvan musiikin, joka oli suurimmaksi osaksi improvisoitua. Taustamusiikissa on käytetty Lasse Pihlajamaan säveltämää Romanialaista rapsodiaa, joka on myöhemmin sovitettu mm. kolmelle harmonikalle sekä sooloharmonikalle ja sotilassoittokunnalle. Matti Viljanen on sovittanut sen myös sinfoniaorkesterille. Siitä on seuraavat levytykset: Lasse Pihlajamaa, harmonikka; LP-MAA-27, 1968 Yhdysvalloissa, sama levytys Suomessa SAU-LP28I, 1986. - Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan. |
||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||
|
||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||
|