"Balladi talonpojan puolesta", otsikoi Leo Stålhammar (Suomenmaa 1.2.1977) ja pehmitti kritiikkiään: "Pulakapina ei siten sijoitu Mikko Niskasen tuotannon kärkeen, mutta huomionarvoton se ei ole. Rikkeissäänkin siinä on juurevaa otetta, parhaimmillaan myös elokuvallisesti vaikuttavaa tehoa puhumattakaan siitä, että se kansallisena aiheena vetoaa katsojaansa. Pulakapina pateettisenakin on katsomisen arvoinen balladi suomalaisesta talonpojasta, hänen oikeuksiensa polkemisesta ja kärsimyksistään silloin kun hänen panostaan yhteiskunnassa ei arvosteta. Elokuva on talonpojan asialla ja siten myös keskustelua herättävä tänä hetkenäkin tärkeästä aiheesta."

"Teos värittyy tietynlaiseen hartaaseen talonpoikaispaatokseen", luonnehti Simo Tuomola (Turun Sanomat 30.1.1977), "vaikka tapahtumien mittasuhteet sinänsä viittaavatkin mustan farssin suuntaan. Ohi dramatisoinnin on kenties etsitty historiallista totuutta, mutta toisaalta taidetta ei voi olla olemassakaan ilman tekijän omakohtaista kannanottoa. Juuri tässä on Niskasen voima ja samalla Konikapinan heikoin lenkki. Jykevä, amatöörivoimin uljaasti toteutettu kansankuvaus kiinnittyy luontevasti Pohjanmaan lakeuksien maalauksellisiin kehyksiin."

"Hänen kerrontansa on täynnä valtaisaa paatosta", koki myös Markku Tuuli (Katso 43/1979), "jonka ääressä analyyttisyyden puute ja kerronnan pienet rosoisuudet ja epätasaisuudet tuntuvat yhdentekeviltä. Pulakapina on tulisieluinen saarna pienen ihmisen puolesta, ihmisen joka elää ja kasvaa maisemassaan, Niskasen sykähdyttävästi kuvaamassa luonnossa, ja sen mahtipontisuus ja kärjistykset kuuluvat asiaan."

"Fiasko", ilmoitti sitä vastoin Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet 30.1.1977). "Humorns befriande sol är fjärran från Niskanens fyrkantiga gravallvarliga berättande, i stället har det smugit sig in falskt patos. Amatörskådespelarnas i långa bilder exponerade ansikten är ungefär lika uttrycksfulla som hyvlade bräder och det blir alldeles klart att Niskanen är ganska främmande för det trettiotal han behandlat. [- -] Det finns knappast en enda människa i hela filmen som åskådaren kunde identifiera sig med och utan identifikation upplever vi ingenting."

"Parhaimmillaan Mikko Niskanen ei tämän filmin ohjaajana ole", myönsi Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 29.1.1977) ja eritteli pettymystään: "Pahimpia vaiheita ovat muutamat pahasti teatraaliset ja asetelmalliset kohtaukset, mm. pakkohuutokaupan yhteydessä [- -]. Monet siirrynnät ovat outoja jopa niin, että ellei etukäteen tunne tapahtumain kulkua, saattaa olla vaikea ymmärtää yhteyksiä. Elokuvassa pitkitetään usein melko toisarvoisia tilanteita [- -] ja jätetään eräitä tärkeitä tapahtumakäänteitä varsin vähälle huomiolle. [- -] Tunnustan, että pettymystäni Pulakapinaan lisäsi se, että äskettäin näin televisiossa Ralf Långbackan samasta aiheesta ohjaaman näytelmäsovituksen ja se vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti. Ehkä odotin Pulakapinasta vielä enemmän, kitkerämpiä otteita ja ennen kaikkea keskitetympää kerrontaa."

"Pulakapinassa on", puntaroi Aune Kämäräinen (Uusi Suomi 29.1.1977), "tuskallisesta paatoksestaan, kerronnan onnahtelusta ja kertakaikkisesta hymyttömyydestään huolimatta monia onnistuneita elokuvallisia osatekijöitä. Niitä ovat ennen kaikkea Markku Lehmuskallion kaunis, tunnelmallinen värikuvaus, joka pääsee oikeuksiinsa varsinkin yö- ja sisäkuvissa, joissa on vähän valoa. Teknisesti elokuva on niin täsmällisesti rytmitettyä leikkaustaan (Juho Gartz) kuin tunnelmissa myötäelävää musiikkiaan (Jorma Panula) myöten aivan kunniallinen saavutus. Mutta, Mikko, Mikko, minne piilotit Surmanluotien rehevän elämänläheisyyden ja eleettömän, aidon ihmiskuvauksen?"

"Toteutuksena Niskasen elokuva vaikuttaa aluksi hieman juhlalliselta ja kankealta", katsoi Sakari Toiviainen (Ilta-Sanomat 29.1.1977), "mutta kun vauhtiin päästään peittyy tämä toimintaan ja alkaa vaikuttaa siltä 'jäyhältä pohjalaisuudelta'. Näin voisi hyvällä tahdolla yrittää selittää joidenkin näyttelijäsuoritusten ilmeistä kankeutta. Henkilöitä on sitäpaitsi paljon eikä heihin kaikkiin ehdi tulla juuri minkäänlaista syvyyttä. Poikkeuksena tulee jälleen mieleen Niskasen oma suoritus: hän on saanut Heikki Niskaseensa vakuuttavaa jäyhyyttä ja vakaumuksen paloa."

Vuoden 1992 tv-esityksen yhteydessä Harri Moilanen (Kansan Uutiset 29.10.1992) muistutti, että 15 vuotta aikaisemmin "Pulakapinaan suhtauduttiin hieman nuivasti, sitä pidettiin jonkinlaisena populistisena junttielokuvana'", ja jatkoi: "Aikamme tapahtumien valossa elokuvan nostaminen arvoonsa tuntuisi siten olevan vähintäänkin paikallaan. Toisaalta Niskasen opus ei kaipaa erityisempää kunnianpalautusta, sillä siinä on ollut jo syntyessäänkin ajatonta voimaa. Pulakapina on emotionaalisesti 'mikkomaisen' väkevä kuvaus inhimillisestä hädästä ja nöyryytyksestä ja niiden pohjalta nousevasta vastarinnasta."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.