"Olin menossa tapaamaan Eevaa" aloittaa miespuolinen kertoja. "Emme olleetkaan aikoihin nähneet ja tarkoitukseni oli kertoa hänelle eräästä suunnitelmastani". Hän tapaa "valkoiseksi perhoseksi" kuvailemansa Eevan kahvilassa mutta ei ehdi sanoa mitään ennen kuin nainen aloittaa oman kertomuksensa.

Eeva viettää äitinsä kanssa kesää perheen vanhalla huvilalla, kun hän yllätyksekseen huomaa äidin tuntevan naapurihuvilan kesäasukkaan, eläkkeellä olevan toimittaja Sandellin. Eeva yrittää udella heidän tuttavuutensa luonnetta, mutta tuntee äitinsä välttelevän asiaa. Eevan isän kuolemasta on jo lähes 20 vuotta, eikä äidillä ole tapana puhua henkilökohtaisista eikä menneistä asioista.

Eeva hätkähtää yöllä kuullessaan ääniä ja löytää Sandellin tuupertuneena huvilan portaille. Ambulanssista ei ole enää apua. Eevan uteliaisuus kasvaa kun äiti puhuu "läheisen" lähdöstä, ja hän menee Sandellin huvilalle aavistaen, että siellä olisi jotakin joka liittyisi häneenkin. Hän löytää Sandellin maalaaman taulun, joka esittää äitiä nuorena, isoisänsä valokuvan, kaitafilmirullan sekä vanhan lehtiartikkelin, jonka kuvista hän tunnistaa äitinsä, isoisänsä ja toimittajan. Kuistin pöydällä on kiinalaista runoutta esittelevä teos, jonka kirjanmerkin kohdalta avautuu runo: "Sata vuotta: perhosen uni. Kun katson menneeseen aikaan, tulen surulliseksi ja huokaan. Tänään kevät saapui, huomenaamulla kukat ovat kuolleet. Kiireesti tyhjennän maljan. Yö on myöhä. Lamppu sammuu." Runon perusteella Eeva pohtii, oliko toimittaja osannut odottaa kuolemaansa.

Eeva katselee kaitafilmiä, joka on kuvattu isoisän tutkimustyön yhteydessä Huippuvuorilla 30 vuotta aiemmin, vähän ennen isoisän kuolemaa ja vuotta ennen hänen omaa syntymäänsä. Isoisän ja tämän tutkimusassistentin lisäksi Eeva tunnistaa filmiltä Sandellin ja äitinsä. Hän epäilee äidin salailevan häneltä jotakin, koska tämä ei ole koskaan kertonut olleensa isoisän mukana Huippuvuorilla. Kaitafilmin kuvat tuliaseista ja haudankaivusta saavat Eevan entistä vakuuttuneemmaksi salailusta.

Eeva vakoilee ikkunan takaa kun hänen äitinsä ja tätinsä käyvät läpi Sandellin tavaroita. Äiti ihmettelee, miksi Eeva kyselee isoisän kuolemasta, mutta kertoo kuitenkin olleensa Huippuvuorilla ja tutustuneensa siellä Sandelliin, joka oli kirjoittamassa lehtiartikkelia isoisästä. Isoisä ja assistentti olivat jääneet pohjoiseen vielä heidän lähdettyään. Eeva pohtii, oliko äidin ja toimittajan välillä suhde ja oliko hän seurausta siitä, oliko isoisän sairaus henkistä laatua ja oliko se perinnöllistä.

Eeva päättää hukuttautua koska tuntee, ettei voisi koskaan rakentaa elämäänsä varmalle pohjalle, mutta hänen aiemmin kohtaamansa nuorukainen keskeyttää hänen aikeensa. Eevan lopetettua kertomuksensa nuorukainen ilmestyy kahvilan ulkopuolelle ja pyytää Eevaa mukaansa: "Mä olen sellainen joka tarvitsee oppaan." Eeva lähtee hänen kanssaan.

"Oikeastaan tämä oli niin Eevan tapaista", miettii mieskertoja ja päättää ottaa tarkemmin selvää tapahtumista. Hän ei kuitenkaan löydä ketään sen enempää Eevan äidin kuin Sandellinkaan huvilalta. Kesänaapuri saapuu paikalle ja kertoo, ettei kummassakaan ole asuttu moneen vuoteen ja että molemmat odottavat asemakaavaa ja purkua. Kertoja jää tuijottamaan kameraan.

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.