Arvostelijat tunnustivat edelleen Tulion ansiot, samalla kun hänen nähtiin yhä enemmän toistavan itseään ja heikkouksiaan. "Intohimon vallassa [- -] on jäljennös hänen aikaisemmin tekemästään elokuvasta Taistelu Heikkilän talosta", ilmoitti Elviira (Suomen Sosialidemokraatti 25.3.1947), "mutta vain paljon huonompi sellainen. Uudesta versiosta huomaa myöskin Tulion viimeaikaisen kehityksen ja suuntauksen. Itse kertomus ei enää ole hänelle pääasia, nyt kiinnitetään hänen elokuvissaan päähuomio filmillisiin efekteihin ja tehostettuun paisutteluun."

"Intohimon vallassa", määritteli puolestaan O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 30.3.1947), "on aluksi sekoitus Laulua tulipunaisesta kukasta ja Koskenlaskijan morsianta ja sitten se muuttuu Linnankosken Taisteluksi Heikkilän talosta [- -]. Tehokeino seuraa toistaan ilman psykologista johdonmukaisuutta, ilman luonteenkuvausta, ilman taiteelliseen kokonaisuuteen pyrkimystä: levoton, hypähtelevä, epäloogillinen ja epäpsykologinen kuvasarja toisensa jälkeen. Mutta yksityiskohdissa Tulio näyttää jälleen voimansa ja taitonsa: on erinomaisia välähdyksiä, tehokkaita näkymiä, ihastuttavia luonnonkuvia, valon ja varjon vaikuttavia vaihteluja, oivallisia taiteellisia detaljeja, joissa Tulio on omaa luokkaansa. Kokonaisuus sen sijaan on vielä heikompi kuin Tulion aikaisemmissa filmeissä."

"Uutta aihetta ja sen mukaista linjaa" toivoi P. Ta-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 27.3.1947) Tuliolle seuraavaksi kerraksi: "[- -] tämä kaikki on entisistä filmeistämme todella niin tuttua, ettei se enää tehoa niinkuin tekisi, jos nyt ensi kertaa näkisimme nämä korskuvat hevoset, piiskanviuhinat ja aviokamppailut. Mutta enemmän ne sentään vaikuttaisivat nytkin, jos päähenkilöiden psykologinen tausta saisi enemmän huomiota."

"Hän nousi meteorin tavoin filmitaivaalle - ja sammui", maalaili H. Lwg. (Harry Lewing, Vapaa Sana 24.3.1947) Tulion sodanjälkeistä uraa. "Sillä omaksi hautakirjoitukseksi tai filmiparodiaksi on hänen uusinta tekoaan sanottava. Se on hirveällä tavalla ylikarrikoitua elämää, tehokeinoina ruoska, puukko, viina ja nainen." Kirjoittaja kuitenkin päätyi muistuttamaan: "Ei ole vielä yhden filmin perusteella aihetta merkitä Tuliota menneisyyteen, sillä mies, joka hänen laillaan hallitsee kuvakerronnan ja taitaa Pudovkinin montaasiopin, voi vielä näyttää ihmeitä. Hän on luonteeltaan rohkea kokeilija, jotka aina joskus erehtyvätkin, mutta toivottavasti ymmärtävät ottaa sen opiksi. Hän on filmikertoja, joka epätoivoisesti etsii elokuvan muotoon jotakin uutta - ja sitä tarvitaankin."

Uutuuselokuvaan löytyi myönteisiäkin näkökulmia. "Tulion omalaaatuisen näkemyksen voimallisuutta osoittaa ennen kaikkea se", kirjoitti H. M. (Kauppalehti 26.3.1947), "että vaikka filmin tyyli vaihteleekin naturalistisesta arkirealismista irreaaliseen tukkilaisoperettiin, romanttisesta haaveilusta karmivimpiin kauhueffekteihin ja kansannäytelmän tyyppikuvauksesta ekspressionistisiin näkyihin, siinä on sittenkin jotakin kokonaista, mikä tuntuu ällistyttävältä."

"I lidelsens famn innehåller en verkligt utmärkt film", aloitti Hans Kutter (Nya Pressen 24.3.1947), "men den har lämnat studion i form av halvfabrikat och icke som färdig produkt [- -]. Det är närmast en balladartad stämning som genomlöper filmen och regissören besitter för det mesta en filmatisk berättarglädje, som skänker både helheten och många partier av historien både rytm och spänning."

"Taitavalla ohjauksella ja sattuvalla kamerankäytöllä", arvioi -ri (Paavo Vuori, Kansan Lehti 30.3.1947), "on elokuvasta saatu todella mielenkiintoinen ja monipuolinen luomus, jonka dramaattinen rakennekin hyvin puolustaa paikkaansa. Siinä on aimo annos traagillisuutta ja jännittävyyttä, mutta myös leppoisaa kansanomaisuutta, kuten oikeassa kuvassa tulee ollakin."

Näyttelijäsuoritukset sivuutettiin O. V-hl:n linjan mukaisesti: "Regina Linnanheimo on kaunis katsella, mutta lujatahtoisen suomalaisen talonemännän vaikutelmaa hän ei saa syntymään. Kullervo Kalske on vapautuneempi ja vakuuttavampi kuin aikaisemmissa filmeissään ja uuden tulokkaan Eric Gustafssonin kasvot on kuvattu erittäin vaikuttavasti."

Tulion uusi arvostus näkyi syksyn 1983 tv-esityksen yhteydessä. "Naiivia ja mahtipontista, ehkäpä", myönsi Antti Lindqvist (Katso 39/1983), "mutta välinpitämättömäksi Tulio ei jätä ketään. Intohimon vallassa on nimensä veroinen elokuva, kotimaisia nykyelokuvia aika ajoin kuurnitseva tunneanemia on siitä loitolla."

"Tulio luo alkuvoimaista, kiihkeää kuvien runoutta", ylisti Harri Moilanen (Kansan Uutiset 1.10.1983). "Hän on pateetikko sanan myönteisessä mielessä. Ihminen elää elämäänsä vain kerran tässä maailmassa, joten taival on taitettava väkevästi; näin tarina lienee tulkittavissa. Hyvä niin, kuvissa tämä myös näkyy. Keskeiset elementit maa, vesi ja ilma ympäröimässä ihmistä ovat Tulion peruskuvastoa. Mieltymys kuvata kohdetta alakulmasta tiivistää sanottavan juhlavaa väkevyyttä. Aikakauden vaatimaton tekniikka näkyy kyllä sekin, mutta oikeastaan tämä on vain hyvä. Omalla tavallaan Tulio siten todistaa, ettei elokuvantekijän kyvykkyys ole kiinni teknologian kehitysasteesta."

- Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan.