Aila - Pohjolan tytär
Aila - Pohjolas dotter (ruotsinkielinen nimi)
Arctic Fury (englanninkielinen käännösnimi)
Aila, la fille du Nord (ranskankielinen käännösnimi)
Aila, Tochter de Nordens (saksankielinen käännösnimi)
Arctic Fury (englanninkielinen työnimi)
Finna-arvio
Aila - Pohjolan tytär
Jack Witikan ohjaama melodraama Aila – Pohjolan tytär (1951) kertoo eteläsuomalaisen metsästäjän Reinon (Tapio Rautavaara) ja saamelaisen porokeisarin tyttären Ailan (Mirjami Kuosmanen) Lapin tuntureilla tapahtuvan rakkaustarinan. Kaikki alkaa kun Reino pelastaa Ailan, joka on hautautunut lumimyrskyn jäljiltä hankeen. Tarinaa kuljettaa eteenpäin vanhempiensa maille tulleen amerikansuomalaisen kirjailija Harmin (Mogens Wieth) kertojaääni (Matti Oravisto).
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||
K16 |
||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
|
||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||
|
||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||
Maaliskuu - huhtikuu 1949, kevättalvi 1950, kesä 1950 |
||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||
|
||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||
Englantilaisen Michael Powellin tuotantoon osallistumisen ja aiotun ulkomaisen levityksen takia elokuva keräsi huomiota ja ennakko-odotuksia. Arvosteluista tuli vaihtelevia, osittain hämmästyneitä, usein vastakkaisia. "Aila - Pohjolan tytär on sangen erikoislaatuinen tapaus suomalaisen elokuvan vaiheissa, ehkäpä sitä voisi sanoa suorastaan merkkitapaukseksi", aloitti Juha Nevalainen (Ilta-Sanomat 3.3.1951). "Elokuva noudattaa periaatetta, joka on filmille luonnollisin, alkuperäisin ja tehokkain, se antaa kuvien puhua. Äänelliset effektit, musiikkia lukuunottamatta, jota sitäkin on käytetty säästellen, ovat varsin niukat." Elokuvahan on ennen muuta kuvakerrontaa", korosti myös O. V-jä (Olavi Veistäjä, Aamulehti 6.3.1951), "mutta asettaa tällöin niin ohjaajalle kuin näyttelijöillekin erittäin suuria, uusia ja yllättäviä vaikeuksia, jotka nyt tulevat selvästi esille, varsinkin kun juoniaines on kovin niukka ja yksiviivainen [- -] Jack E. Witikan ohjaustapa on viivyttelevää ja hidastelevaa, usein kuvia vain kuvien vuoksi, mikä suuresti pitkittää tapahtumakehitystä ja asettaa katsojan kärsivällisyyden kovalle koetukselle, varsinkin kun hän jo loppupuolella pakostakin alkaa kyllästyä talvimaisemiin. Tuloksena on siten oivallinen maa- ja kansatieteellinen Lapin kuvaus, mutta tapahtumien uskottavaa tragiikkaa ei synny." "Aila on huomattava ennen kaikkea hienona kuvaustaiteena", säesti P. Ta-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 8.3.1951), mutta valitti, että "itse tarinapohja onkin jätetty ylen köyhäksi ja yksiviivaiseksi ja sen sijaan luotettu itse miljöön ja tunnelman tehoon [- -] Kokonaisuus olisi kuitenkin voinut meillä kotonakin muodostua myös laajoja yleisöpiirejä kiinnostavaksi tapaukseksi, jos kerrontaan olisi saatu vauhtia enemmän, parempi tempo ja itse tarinaa olisi kehitelty tai vaikkapa edes levitelty jonkin verran." Erik Blombergin ansioihin kuvaajana palattiin yhä uudelleen. "Filmens starkaste partier är de dokumentärt betonade avsnitten, som ger en visuellt målande skildring av livet och miljön i Lappland" kirjoitti H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 4.3.1951). "Introduktionen är ståtlig, rentav imponerande [- -]. Erik Blombergs utsökta kameraartisteri kulminerar där i en rad bildsviter med vita renar i följande massor mot vit snö under en gnistrande himlakupa." "Det är Witikkas regi som konfunderar mest", ajatteli I. E. L. (Inger Lindman, Nya Pressen 3.3.1951). "Än släpar sig handlingen fram med mardömslik omständighet, än tar den ett skutt över alla sammanbindande länkar [- -]. Det är fotot som är bäst i filmen." Useimmat kirjoittajat kiittivät näyttelijäin valintaa ja kykyjä, vaikkakin jotkut huomasivat Mirjami Kuosmasen "poseeraavan" muutamissa lähikuvissa. O. V-jän mukaan "[- -] Mirjami Kuosmanen on verevä ja taitavasti kuvattu, mutta kohtalokkaan murhenäytelmän tuntua hän ei saa syntymään mykällä näyttelemisellään." "[- -] Kuosmanen soveltuu Ailaksi omalaatuisine kasvoineen aivan ihanasti [- -] samoin Tapio Rautavaara roistosankari Reinoksi. Hänen jykevän miehinen ilmeikkyytensä on erityisesti edukseen näissä 'sanattomissa tunteissa', samoin luovat Hilda Pihlajamäen monumentaaliset kasvot ilman sanoja vanhan tietäjänaisen tunnelmaa kyllin vahvasti", kirjoitti P. Ta-vi. - Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan. |
||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||
Erik Blomberg oli vuonna 1947 tehnyt Eino Mäkisen kanssa Lapin-aiheisen lyhytelokuvan Porojen parissa, joka sai vuoden lyhytelokuva-Jussin. Jack Witikka (vuoteen 1942 Jakobsson) toimi 1940-luvun jälkipuoliskolla jonkin aikaa Paramount Filmsin Suomen toimiston mainospäällikkönä sekä Parvisfilmin apulaisjohtajana. Vuonna 1949 hän sai kiinnityksen ohjaajaksi Suomalaiseen Oopperaan: tästä aiheesta hän ohjasi - Erik Blomberg kuvaajana - ensimmäisen lyhytelokuvansa Ennen ensi-iltaa (1949), joka palkittiin Jussi-patsaalla. Brittiläisen elokuvatuottajan ja -ohjaajan Michael Powellin kutsusta Witikka oli vuonna 1948 tutustunut Englannissa elokuvantekoon. Talvella 1950 Witikka sai Powellin lupautumaan yhdeksi tuottajaksi ensimmäiseen kokoillan elokuvaansa, Lapin-aiheiseen draamaan, jonka kuvaisi jälleen Erik Blomberg. Powellin kautta saatiin kamerat, tanskalainen Mogens Wieth näyttelijäksi ja englantilainen John Seabourne tuotannon valvojaksi ja elokuvan leikkaajaksi. "Ilman Powellin tukea hanke ei olisi käynnistynyt", totesi Jack Witikka joulukuussa 1991. Elokuvaa kuvattiin Lapissa maalis-huhtikuussa 1949 ja uudelleen kevättalvella 1950. Vuonna 1949 näyttelijöinä esiintyivät Eino Jurkka ja Sakari Jurkka. Edellisellä ei kuitenkaan ollut aikaa viipyä Lapissa kuvausten loppuun, joten hänet seuraavana talvena vaihdettiin Anton Soiniin. Lopullisessa versiossa ei Jurkkien osuuksia ole mukana. Käsikirjoitus, nimeltään Arctic Fury, oli Witikan ja Blombergin yhteistyötä, ja sitä muokattiin edelleen kuvausvaiheessa. Mm. repliikit puuttuivat ensimmäisestä versiosta lähes täysin, ja valmiiseen elokuvaankin niitä tuli vain 80 kappaletta. Naispäähenkilön nimi muuttui Leilasta Ailaksi, perheen sukunimi Erkkilästä Morokaksi ja miespäähenkilön nimi Antista Reinoksi. Kokonaan uutta oli tarinan kertoja, amerikkalainen kirjailija (Mogens Wieth), jonka kertojanäänen esitti Matti Oravisto. John "Jussi" Seabourne osallistui myös lopullisen käsikirjoituksen muokkaukseen. Seabourne oli Michael Powellin pitkäaikainen ystävä ja työtoveri, josta Powell kertoi muistelmateoksessaan A Life in Movies (1986): "John oli puheliain, rakastettavin ja jalomielisin mies jonka olen koskaan tuntenut. Nyt tiedän hänen elämänsä koko tarinan. Hän oli ollut ammattisotilas ennen vuoden 1914 sotaa, mutta vastenmielisyys Doverin kasarmipalvelusta kohtaan sai hänet karkaamaan ja liittymään tykistöön toisella nimellä; hänen sijoituspaikkansa oli Alderney kanaalin saarilla, missä hän palveli tykkimiehenä sodan puhkeamiseen saakka. Hän kävi koko sodan läpi Ranskassa, ja hänestä tuli majoituskersantti (quartermaster sergeant) heti kun hän saattoi sen junailla, kuten sopikin ammattisotilaalle joka tietää missä todellinen auktoriteetti piilee. Koska hän armeijan kirjoissa oli yhä virallisesti karkuri, hän käytti omaksumaansa Seabourne-nimeä koko loppuelämänsä ajan. Huhuttiin, että hänen ristimänimensä olisi Alfred ja sukunimensä mahdollisesti Diss. Sairaalassa hän meni naimisiin hoitajansa kanssa ja sai kaksi poikaa, Johnin ja Peterin. Elokuvaan hän tuli hanttimiehenä ja puhelahjoillaan hän pian sai paikan yhtenä viikoittaisten Gaumont Film Magazine -katsausten leikkaaja-ohjaajista; aiheet käsittivät outoja ammatteja, omituisia ihmisiä, uutistapahtumia, kuuluisuuksien haastatteluja, joista kaikista John selviytyi vaivattomasti, sillä inhimilliset tai muut omituisuudet olivat hänen ilonsa. Parempaa koulutusta leikkaajalle tai ohjaajalle ei voi kuvitella ja hänen ihmistuntemuksensa, ilkikurinen huumorinsa ja suuri sydämensä tulivat olemaan palveluksessani monia vuosia. Onnekas se nuori ylimielinen ohjaaja, jolla on John Seabourne rinnallaan." Erik Blomberg kertoi oman kokemuksensa vuonna 1981 (Filmihullu 1/1981): "Seabourne ei ollut alkuunkaan kelkassa koko touhun suhteen ja hänestä oli huomattavaa haittaa ja jollain tavalla filmistä tuli surkea kompromissi: ei sitä eikä tätä. Havaitsin suuntauksen jo kuvausvaiheessa ja pääsin vetäytymään touhun rahallisesta vastuusta. Kuvasin tietysti loppuun työni ja Mirjami näytteli oman osuutensa loppuun, mutta siinä se olikin. [- -] Sitten Seabourne ja Witikka saattoivat sen loppuun. Seabourne oli kyllä maailman mukavin mies, mutta kyllä hän tuon filmin onnistui pilaamaan. Mies, joka ei ole taloudellisessa vastuussa mistään, tulee, hänen piti se leikata, ja sanoo: 'Not enough material' ... Ei muka saanut mitään aikaan materiaalista, jota oli itse ollut tekemässä. Oli miten oli, koska tästä ei tullut mitään, päätimme tehdä oman Lapinfilmimme, joka oli Valkoinen peura." Äänitaustana käytettiin Jean Sibeliuksen musiikkia säveltäjän itsensä luvalla. Anoessaan elokuvalle verovapautta Jack Witikka korosti, että Aila - Pohjolan tytär oli "vakava yritys luoda suomalaiselle elokuvalle pohja kansainvälisten filmimarkkinoiden valloittamiseksi". Tarkoituksena oli saada eksoottinen elokuva Michael Powellin välityksellä myös maailmanlevikkiin. Maailmanmenestys jäi kuitenkin haaveeksi: kyseessä oli "elokuva, jossa ohjaajan halu vielä oli suurempi kuin ammattitaito", kuten Witikka vuonna 1960 totesi. Samaa mieltä oli arvatenkin myös Powell elokuvan nähtyään, ja siihen kariutui Witikan suunnitelma toteuttaa seuraava elokuvansa yhteistyössä Powellin ja tämän kollegan Emeric Pressburgerin kanssa espanjalaisessa kalastajakylämiljöössä. Witikan elokuvaura jatkui kolmen vuoden kuluttua, jolloin syntyi Mä oksalla ylimmällä (1954). Ailan roolia esitti Erik Blombergin puoliso Mirjami Kuosmanen. Hänen isoäitinään nähtiin 84-vuotias veteraaninäyttelijä Hilda Pihlajamäki, joka kuoli muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen. Loppukohtauksessa on nähtävissä yhtymäkohtia King Vidorin ja David O. Selznickin lännenmelodraaman Duel in the Sun/Kaksintaistelu auringossa (1946) päätösjaksoon. John Seabournen etunimi on elokuvan alkuteksteissä muodossa "Jussi" ja Jack Witikan nimi muodossa Jack E. Witikka. Erik Blombergin työ palkittiin vuoden kuvaus-Jussilla. Elokuvan lopullinen nimi saatiin Sibeliuksen sinfonisesta fantasiasta, jota käytettiin taustamusiikkina. Trailerin tarkastuttajiksi on merkitty Jack E. Witikka sekä Suomalaisen Oopperan johtaja (Oiva) Soini, Witikan tuolloinen appi. Aila - Pohjolan tyttären yleisömenestys jäi vuoden keskitasoa tuntuvasti heikommaksi. Televisiossa elokuvaa ei ole esitetty kertaakaan. Elokuvan pohjoismaiset oikeudet jäivät sopimuksen mukaan Blombergille ja Witikalle, muu maailma Powellille. Muissa pohjoismaissa elokuvaa ei kuitenkaan esitetty. Tietoa muusta levityksestä Witikalla ei ole. - Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan. |
||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||
Teoston merkintöjen mukaan elokuvassa on käytetty ainoastaan Jean Sibeliuksen musiikkia orkesteriesityksinä (off) seuraavasti: Konserttisarja Myrsky, opus 109, osat Intrada, Berceuse, Humoreski, Preludi ja Miranda, yht. 9' 06"; sävelrunoelmasta Bardi, opus 64, yht. 6' 22"; sävelrunosta Satu, opus 9, yht. 3' 37"; sinfonisesta sarjasta Lemminkäinen, 4 legendaa opus 22, yht. 5' 27"; sinfonisesta fantasiasta Pohjolan tytär, opus 49, yht. 7' 05". - Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan. |
||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||
|