Ohjaajakaksikon dokumentin poikkeuksellinen muoto herätti hämmennystä. Seppo Turusen (Kainuun Sanomat 18.11.2005) mielestä pyrkimys pelkkään näyttämiseen ilman omaa kannanottoa oli lähtökohtana ”hieman falski. Miten niin tekijät eivät ota kantaa? Eikö aiheenvalinta jo ole kannanotto? Eivätkö tekijät puhukaan suvaitsevaisuuden puolesta? [- -] Suutarin ja Helken aikaisemmissa dokumenteissa, esimerkiksi Joutilaissa, puolueettoman tarkkailijan asenne on johtanut jopa tunteettomaan tirkistelyyn. Siitä naiset tällä kertaa lapsia kuvatessaan onneksi välttyvät. Entä pitääkö dokumentissa olla tarina?” Vaikka Turunen ymmärsikin käsivarakuvauksen aitouden tavoittelua dogma-sääntöjen hengessä, silti ”tunti ja vartti karusellia on liikaa”.

Myös Olli Kangassalolle (Iltalehti 18.11.2005) Pitkin tietä pieni lapsi jäi ”valitettavasti kovin jäsentymättömäksi kokemukseksi, joka ei herätä oivalluksia tai kasvata ymmärrystä kulttuurien yhteentörmäyksestä. Tuntuu että kamera ei koskaan pääse tarpeeksi lähelle kohteitaan. Kuvaaja juoksee lasten perässä, mutta aina jää sellainen olo, että ollaan auttamatta selän takana, aikuisten maailmasta käsin tirkistelemässä lasten maailmaa. [- -] Dokumentti on todellisuuden armoilla, ja tämän dokumentin kuvauksissa nauhalle ei tarttunut mitään suurta tarinaa. Lisäksi elokuva päättyy juuri silloin, kun lapsiporukka hajoaa. Ilmaan jää paljon kysymyksiä.”

Dokumentti ei vastannut Leena Virtasenkaan (Helsingin Sanomat Nyt-liite 46/2005) odotuksia, ”mikä ei ole moite. Aihe on niin ladattu kaikilla ennakko-alkuisilla sanoilla, että sehän on saavutus, jos mikään niistä ei toteudu elokuvassa. Silti tämä aiheuttaa ongelmia elokuvalle. Ikään kuin tekijät olisivat ennakkoon (!) laatineet listan, mitä heidän elokuvansa ei ole: se ei kuvaa lapsia suloisina, helposti lähestyttävinä olioina, se ei korosta somalialaislasten erilaisuutta mutta ei toisaalta väitä, että he olisivat samanlaisia kuin valtaväestö. Mitä jää jäljelle? Huikean hienoa estetiikkaa. Pitkin tietä pieni lapsi on kuvaajansa Heikki Färmin taidetta. [- -] Dokumentissa näkyy jengi suomalaisia ja somalialaisia lapsia, omia persooniaan toki jokaikinen, jotka tuntuvat koko ajan pakenevan kuvasta, jopa lähikuvissa. He jäävät etäälle ja tämä, näin uskoisin, on ollut tekijöiden tarkoituskin. Lapsilla on siihen oikeus, samoin tekijöillä.”

”Susanna Helke ja Virpi Suutari taltioivat 2000-luvun Suomea runollisesta näkökulmasta, kuin todellisuuden toisesta ulottuvuudesta, jossa lasten puuhastelut ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutlaatuisia ilmiöitä kuin hyönteisten ahertaminen kukkien ympärillä tai puiden oksien väleistä pilkottavat auringonsäteetkin”, kuvaili Rane Aunimo (Uutispäivä Demari 18.11.2005) kokemustaan. ”Näkökulman kapeutta käsivaraisen kuvauksen lähes impressionistinen peilailukaan ei silti tyystin pysty häivyttämään, koska kuin varkain kohtauksissa vilahtavat betonilähiöiden arkirealiteetit kaipaisivat tuekseen jo yhteiskunnallistakin taustoitusta.” Aunimo olisi kaivannut myös jyrkempää vastakohta-asettelua. ”Elokuva ei voi toimia tyhjiössä ja teeskennellä ristiriitaisuuksien olevan pienempiä kuin ovatkaan. [- -] Puutteineenkin Pitkin tietä pieni lapsi on silti ennakkoluuloja murtava kuvaus ihmisten yhdenvertaisuudesta ja lapsuuden terveestä oikeamielisyydestä, joiden merkitystä kertojana toimivan nuoren somalilapsen naiivin jäsentävä näkökulma avartaa.”

Dokumentin maailmaa karun runollisena pitäneen Ywe Jalanderin (Suomen Kuvalehti 46/2005) mielestä ”Iiro Ollilan musiikki on kiinnostavaa ladatessaan lähiömetsikköön symbolisuutta. Siitä tulee maailma, johon lapset tutustuvat ja joka on hieman pelottava, salaperäinen, mutta samalla avoin ja vapaa, vielä heidän omaa reviiriään.”