Sukunsa viimeinen
Pudana - sukunsa viimeinen (rinnakkaisnimi)
Den Sista av sin ätt (ruotsinkielinen nimi)
Pudana - Last of the Line (englanninkielinen nimi)
Neko, dernière de la lignée (ranskankielinen nimi)
Die Letzte ihrer Familie (saksankielinen nimi)
Vera, sukunsa viimeinen (työnimi)
Finna-arvio
Sukunsa viimeinen
Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin ohjaama nenetsin- ja venäjänkielinen tosipohjainen draamaelokuva Sukunsa viimeinen (2010) kertoo nuoren nenetsitytön kasvutarinan. 1960-luvulla Jamalin niemimaan syrjäisessä kylässä asuva Neko (Aleksandra Okotetto) on Vera-suvun viimeisen miehen ainoa lapsi, ja hänestä on määrä tulla šamaani. Neuvostoviranomaiset kuitenkin hakevat tytön sisäoppilaitokseen venäläiskylään, ja hänen on omaksuttava uusi kulttuuri ja uusi nimi.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||||||||||
S |
||||||||||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||||||||
2009 |
||||||||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||||||||
”Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion ohjaama karun kaunis elokuva lähestyy tapahtumiaan kiihkottomasti kansatieteellisestä näkökulmasta”, totesi Tapani Maskula (Turun Sanomat 26.2.2010). ”Dokumentin ja absurdin ironian häälyvillä rajoilla he tallentavat alistamisen ankaruutta, joka heijastuu ihmisistä luontoon ja sitä kautta valtiollisiin mittasuhteisiin. [- -] Muodikasta kerrontaa visusti karttava Sukunsa viimeinen puhuttelee hiljaisella todistusvoimallaan, mutta vaatii myös katsojalta malttia paneutua vieraan vähemmistön oikeuteen oman kulttuurinsa säilyttämiseen.” ”Jos on nähnyt aiemmin Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvia, tietää jo mitä odottaa. Sukunsa viimeinen on samanlainen kuin heidän aiemmatkin elokuvansa”, valisti Leena Virtanen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 26.2.2010). ”Tiedän, että moni nukahtaa elokuvaa katsellessa. Kerronta on hidasta ja kömpelöäkin, asumukset karuja ja näyttelijät harrastajia. Meditatiivinen tundra ja samojedirumpu huolehtivat lopuista. Itse pysyin hereillä, sillä tarina on niin voimakas, että se syrjäyttää tavan, jolla se kerrotaan. Suosittelen avointa mieltä. Meidän kaikkien uumenissa elää pieni uralilainen. [- -] Lehmuskalliolla ja Lapsuilla on oma metodinsa tehdä elokuvaa. Mutta jotakin kehitystä heiltä olisi lupa odottaa. Vähän elokuvan ilmaisukeinojen parempaa hallintaa. Etnografinen huolellisuus ei siitä kärsisi, päinvastoin. Tarinan kertominenkin jää vajaaksi. Miten lapsi voidaan nimetä sukunsa viimeiseksi? Onko Neko jäänyt itse lapsettomaksi? Sekin olisi kuulunut tarinaan.” Lauri Lehtiselle (Suomen Kuvalehti 7/2010) Sukunsa viimeinen oli ”kuin oikeudenkäynti, joka esittää selkeästi tasapäistävän valtakulttuurin vääryydet yhtä lasta, hänen perhettään ja kansaansa kohtaan. [- -] Katkeruuden kuopat välttävä Sukunsa viimeinen on tapahtumaketjuna yksioikoinen, taideteoksena tyylikäs ja puhdistavana kokemuksena terveellinen. Asian toinen puoli on se, että yksinkertaiset vastakkainasettelut ja lohduton perussävy jättävät kerronnalle hyvin niukasti liikkumavaraa.” ”Lehmuskallion ja Lapsuin äärimmäisen pelkistetty tyyli on dokumentaarisessa palveluksessa ikään kuin sulautunut kohteeseensa, nenetsien luonnonkiertoa noudattavaan, verkkaiseen elämäntapaan. Draamallisessa käytössä se sen sijaan tuntuu tässä melkoisen kömpelöltä ja alkeelliselta”, koki Tero Vainio (Kaleva 19.3.2010). ”Pienillä resursseilla tehty elokuva tyytyy jokseenkin apaattiseen tarkkailuun eikä pääse kouraisemaan tunteita. Vahvinta ainesta on jälleen nenetsien paimentolaiselämäntavan kuvaus. Amatöörinäyttelijöistä Lapsui itse on ärhäkkänä isoäitinä mieleenpainuvin hahmo.” Jarmo Valkola (Keskisuomalainen 26.3.2010) piti verkkaista kerrontaa perusteltuna. ”Nenetsien aikakäsitys on kovasti erilainen kuin nykypäivän ihmisen ja siksi elokuvan rakenne toimii juuri tällaisia perinteisiä tapoja ja muotoja noudattaen. Elokuvassa on suurta kunnioitusta näitä alkuperäiskansan ihmisiä, heidän tapojaan ja omaperäistä kulttuuriaan kohtaan. Sukunsa viimeinen tavoittaa nämä elokuvan esiin hengittämät moninaiset teemat ja hetket hyvin hienovaraisella tavalla. Elokuvassa on suurta vilpittömyyttä, ihmisen ja maailman välitöntä vuorottelua ja jotenkin päättymätöntä asioiden kiertokulkua. Usko tulevaan on edelleen voimassa huolimatta uuden maailman mukanaan tuomista muutoksista.” |
||||||||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||||||||
Raumalla syntynyt, metsänhoitajanakin työskennellyt elokuvaohjaaja-kuvaaja-tuottaja Markku Lehmuskallio (s. 1938) aloitti elokuvauransa luontoaiheisten lyhytelokuvien ohjaajana. Hänen pitkän elokuvan ohjaustöitään ovat mm. dokumenttielokuvat Minä olen I-II (1992), Anna (1997), Uhri – elokuva metsästä (1998) ja Paimen (2001). Lehmuskallion ohjaamia, usein arktiseen luontoon sijoittuvia näytelmäelokuvia ovat Korpinpolska (1980), Skierri - vaivaiskoivujen maa (1982), Sininen imettäjä (1985) ja Inuksuk (1988). Lehmuskallion ja nenetsitoimittaja Anastasia Lapsuin (s. 1944) yhteistyö on tuottanut mm. nenetsiaiheisen elokuvatrilogian vuosina 1993-1995. He ovat jo vuosikymmenien ajan kuvanneet ja tallentaneet elokuviinsa pohjoisen alkuperäiskansan katoavaa perinnettä. Jäämeren rannalla asuvien nenetsien maailmasta kertovien ohjaustöiden sarja käynnistyi elokuvasta Poron hahmossa pitkin taivaankaarta… (1993). Yhteisiä elokuvia ovat mm. palkitut näytelmäelokuvat Seitsemän laulua tundralta (2000) ja Jumalan morsian (2003) ja dokumenttielokuvat Elämän äidit (2002), Saamelainen (2006), Matka (2007) ja Maan muisti (2009). Lehmuskallio sai elämäntyöstään ensimmäisen suomalaisen Aho & Soldan –palkinnon vuonna 2002, Anastasia Lapsui sai puolestaan Suomi-palkinnon 2009. Lapsuin ja Lehmuskallion seuraavan näytelmäelokuvan Sukunsa viimeinen (2010) pääteemana on kulttuurin katoaminen. Lehdistöesitteen mukaan elokuva kertoo muutoksesta, kasvatuksesta ja identiteetin riistosta. Elokuvassa pieni länsisiperialainen nenetsityttö Neko (Aleksandra Okotetto) viedään vastoin tahtoaan Jamalin niemimaalla sijaitsevasta kotikodastaan sisäoppilaitokseen venäläiskylään. Elokuvan päätarina sijoittuu 1960-luvulle, jolloin Siperian tundralla asuvat nenetsit alistettiin kommunismin ja neuvostovallan alle. He joutuivat irtautumaan perinteisestä elämäntavastaan. Venäjänkielisen koulun opettaja puhuttelee Nekoa piinaavasti neuvostonimellä Nadja, vanha nenetsi-identiteetti on syytä hävittää. Koulutoverit kohtelevat venäjää osaamatonta, lukutaidotonta ja uutta tapakulttuuria vierastavaa luonnonlapsi Nekoa kuin jälkeenjäänyttä. Aikuinen Neko eli Nadezhda Pyrerko kertoo lapsuutensa traagisen tarinan, jota kuvitetaan amatöörinäyttelijöin. Kehitystarina etenee nenetsikulttuuria murentavaan suuntaan. Tarina kuvaa yksilön kautta alkuperäiskulttuuria, jota uhkaa neuvostovallan ja yhtenäistämisen ylivoimaiset paineet. Suomessa elokuva Sukunsa viimeinen sai 1 536 katsojaa elokuvateatterikierroksellaan. Ulkomailla elokuvaa esitettiin monilla festivaaleilla ja palkittiin runsaasti. Ranskan Créteilin Festival International de Films de Femmes –festivaalilla se sai Grand Prix du Jury -pääpalkinnon. Venäjän Murmanskin International Arctic Film Festival "Polar Lights" –festivaalilla elokuva palkittiin parhaasta ohjauksesta, se sai myös yleisöpalkinnon. Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio saivat Yhdysvaltojen Chicago International Children's Film Festivalilla Liv Ullmann Peace Prize -palkinnon. Johannes Lehmuskallio palkittiin Venäjän Jekaterinburgin kansainvälisellä elokuvafestivaalilla "In the Family Circle" parhaasta kuvauksesta. Elokuva sai Ranskan Val-de-Marnen Ciné Junior -festivaalilla Prix du Grain à Démoudre -palkinnon. Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ohjasivat seuraavana elokuvanaan dokumenttielokuvan Yksitoista ihmisen kuvaa (2012), jota esitettiin mm. Tampereen elokuvafestivaalilla vuonna 2013. Teksti: Juha Seitajärvi / Suomen kansallisfilmografia 2015 |
||||||||||||||||||||
Kiitokset | ||||||||||||||||||||
Jamalin alkuperäiskansojen hallinto / Lidia Vella, Oleg Zugunei, Nadezhda Zerpivo, Leonid Hudi<br /><br />Jar Salen koulun rehtori / Nikolai Shejmakin<br /><br />Sunai Salen koulun rehtori /Ljubov Jadne<br /><br />Ogtrk, Yamal-Region /Anatoli Togarchyk<br /><br />Juri Lapsui, Aleksandra Lapsui, Ilko Lapsui, Vjacheslav Elshin, Hannu Peltomaa<br /><br />Taideteollinen korkeakoulu / Kyösti Mankamo, Mikko Tuori<br /><br />Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Tommi Partanen, Jani Jäderholm, Jarni Susiluoto<br /><br />Finnlab Oy / Kari Manns, Päivi Hurskainen, Tuija Kotamäki<br /><br />Digital Film Finland Oy / Outi Kinnunen, Antti Peltoranta<br /><br />Ville-Matti Vasama, Giuseppe DiGiorgio |
||||||||||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||||||||
|