Tuomas Riskala (Iltalehti 28.12.2012) ei jäänyt yksin pitäessään Juoppohullun päiväkirjaa poikkeuksellisen vastenmielisenä elokuvana. ”Ronski saa olla mutta ei tylsä. Räävittömyys on kivaa mutta ei pelkkä rytmitajuton mauttomuus. Sitä Juoppohullun päiväkirja kuitenkin pursuaa. Pelkkää lekalla päähän -herkkyydellä tarjoiltua räkää, kusta, persettä ja paskaa, jossa ei lopulta ole mitään hauskaa. Ei, koska mukana ei ole juuri mitään muuta. [- -] En ole lukenut Vuorisen kirjaa enkä tiedä, onko siinä oikeaa tarinaa. Lauri Maijalan elokuvassa ei ole. Koko filmi muistuttaa alkoholistiparantolan terapiaryhmässä syntynyttä sketsisarjaa, jonka työstämisen aikana on lipsahdettu kofeiinista takaisin etanoliin.” Krista Kososen näyttelemä ainoa sympaattinen hahmo Tiinakin uhrataan sikailulle. ”Maijalan ja Vuorisen elokuvasovitus haluaa olla niin kovasti vuoden kotimainen kohutapaus, että siitä on unohtunut pari olennaista asiaa. Edes jollain tasolla mielenkiintoinen tarina ja edes jollain tasolla välitettävät henkilöhahmot.”

”Panomiehen via dolorosa toimi paremmin kirjana”, arvioi Veli-Pekka Lehtonen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 51-52/2012). ”Elokuvana Juoppohullun päiväkirja on enemmän sairauskertomus. Juhlia katsotaan ikään kuin ulkopuolelta. [- -] Elokuvassa minä-kertojan tilalla on lähinnä groteskia liioittelua. Se ei ole sama asia. Muutos näkyy erityisesti farssimittoihin paisuneissa sivuhenkilöissä. Joonas Saartamo näyttelee urheasti päähenkilöä, epämiellyttävää juoppohullua Juhaa. Näyttelijän lähtökohta on eräällä tavalla mahdoton, sillä Juha on yksiulotteinen ja Saartamo joutuu näyttelemään enemmän asennetta kuin ajatusta. Henkilön taustatarina jää ohueksi. Pohja-aineiston kapeutta Maijala työryhmineen korvaa leventämällä tarinaa laulunumeroihin. Ne vaikuttavat päälle liimatuilta.”

Pauliina Siekkinen (Keskisuomalainen 28.12.2012), joka luonnehti elokuvaa uuvuttavan yhdentekeväksi ja mitäänsanomattomaksi syväsukellukseksi sontaan, syytti Juha Vuorisen alkuperäistekstiä. ”Onkin harmillista, että visuaalisesti omaleimainen ja pieteetillä tehty elokuva kumisee onttouttaan. Ohjaajan omaperäinen, kokonaisvaltainen ote saa loistavaa tukea kuvaaja Rike Jokelalta ja säveltäjä Kerkko Koskiselta, joiden yhteistyö luo samanaikaisesti sekä kummallisella tavalla kauniin, että omituisesti vääristyvän ja raskaan maailman. Niinikään upeat maskeeraus, lavastus, puku- ja äänisuunnittelu ovat luomassa tätä alati jalkojen alta viettävää maailmaa. [- -] Näyttelijöiden eteen on kuitenkin kasautunut ylitsepääsemätön ongelma; ylipitkältä, valmiiksi kuolleelta sketsiltä vaikuttava elokuva ei tarjoa mitään näyteltävää. Henkilöillä ei ole ominaisuuksia eikä syvyyttä, he ovat vain yhden ominaisuuden marionetteja. Surkeinta on, ettei tämä komedia naurata. Eikä yllätä, ketään.”

Rane Aunimo (Demokraatti 28.12.2012) näki Juoppohullun päiväkirjassa sukulaisuutta Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin ja sen elokuvasovitukseen, mutta ilman aitoa iloa ja empatiaa. ”Eritteillä ja genitaaleilla pelaava törkyfilmi sahaa musiikkivideomaisilla leikkauksilla ja rokkaa Ismo Alangon tahtiin, ironisesti totta kai. Luultavasti tämä herättääkin hilpeyttä kohdeyleisössä. Kyyninen mässäily kaipaisi kuitenkin rinnalleen edes hiukan oikeaa hellyyttä ja tunnetta siitä, että tekijät oikeasti välittävät jostain, edes henkilöistään. Joonas Saartamon väkivaltaisen ja vihaisen Juhan suhde Krista Kososen määräilevään Tiinaan raottaa ovea vain umpikujalle. Humanismin puute täyttää keston verellä, virtsalla ja ulosteella.”

Jussi Virratvuori (Karjalainen 28.12.2012) koki sen sijaan alkuperäistarinan jäntevöityneen ”tiiviiksi sixpackiksi” Lauri Maijalan teatteritaustan ansiosta. ”Juoppohullun päiväkirja herättää taatusti moraalista pahennusta niissä, joilla ei ole kykyä nähdä irvokkaan ironian taakse. He näkevät elokuvan pelkkänä irstailun ihannointina, vaikka kyseessä onkin häpeämättömän haudanvakava hauska tragikomedia. [- -] Juoppohullun päiväkirja on elokuva, johon elokuvateattereiden pitäisi yhdistää omakustanteinen alkoholitarjoilu tai ainakin mahdollisuus siihen, että saisi popcornin sijaan siemaista huikkaa – ihan jo tunnelman vuoksi.”

”Juoppohullun päiväkirja ei kannusta syrjäytymään, vaikka se saakin sen näyttämään vaarallisen hauskalta”, uskoi Matti Tuomela (Cult24 Magazine joulukuu 2012). ”Temaattiset suuntaviivat voisi vetää brittiläiseen sukulaiselokuvaan Trainspottingiin. Molemmissa päähenkilönä on päihdeongelmainen antisankari, jossa kiteytyy yhteiskunnan arvomaailman nurja puoli. [- -] Juoppohullun päiväkirja on hyvä elokuva. Ei siksi, että se saarnaisi, selittäisi tai olisi mitenkään superhauska. Kaikella liioittelullaan se todistaa hämmentävää ristiriitaa siitä, kuinka alkoholiongelmaiset ihmiset ovat silmissämme ja kulttuurissamme rock-tähtiä silloin, kun heidän kanssaan ei joudu todellisuudessa tekemisiin.”