Mesenaatti
Mesenaatti – Elokuva Sara Hildénin elämästä (rinnakkaisnimi)
Mecenaten (ruotsinkielinen televisioesitysnimi)
Patron (englanninkielinen nimi)
Finna-arvio
Mesenaatti
Pia Andellin dokumenttielokuva Mesenaatti (2013) kertoo haastattelujen ja arkistofilmien avulla tamperelaisen liikenaisen ja taiteenkeräilijän Sara Hildénin (1905-1993) elämästä ja toimintatavoista muodin ja taiteen maailmassa. Elokuvassa on keskeisesti esillä Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin rakkaussuhde, avioliitto ja ero oikeusprosesseineen.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Näyttelijät | ||||||||||||||||||
Esiintyjät
|
||||||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||||||
Kevät - kesä 2012 (noin 20 kuvauspäivää) |
||||||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||||||
”Näin tehdään hieno henkilökuva!” Tarmo Poussu (Ilta-Sanomat 14.6.2013) ihastui Mesenaattiin. ”Pia Andellin ohjaama dokumentti tamperelaisesta liikenaisesta ja taiteen keräilijästä Sara Hildénistä (1905-93) on jäntevä, koskettava ja monisyinen. Yhden ihmisen elämäntarinasta se laajenee myös kertomukseksi Tampereen lähihistoriasta sekä suomalaisen taiteen murrosvuosista. [- -] Andellin elokuva onnistuu raottamaan ovea myös Hildénin julkisuudelta visusti piilottamaan yksityiselämään.” Leena Virtaselle (Helsingin Sanomat Nyt-liite 24/2013) Mesenaatti tarjosi kiinnostavan palasen nimenomaan ei-helsinkiläistä suomalaista kulttuurihistoriaa. ”Andell on aikaisemmissakin töissään (muun muassa Hetket jotka jäivät, Göringin sauva, Havahtuminen) erikoistunut historiaan ja erityisesti vanhoihin filmi- ja valokuvamateriaaleihin. Sara Hildén karttoi julkisuutta, ja hänestä on tallella hämmästyttävän vähän minkäänlaista kuvamateriaalia, mutta muita arkistojen aarteita on ollut käytössä sitäkin enemmän. Runsaasta aineistosta on syntynyt tyylitietoinen ja taitavasti rytmitetty dokumentti.” Virtanen luki dokumentin ansioksi myös sen, että se taltioi iäkkäiksi ehtineiden ”Sara Hildénin poikien” muistoja mesenaatistaan. ”Melkoinen tarina, ja hyvin kerrottu”, summasi Tero Vainio (Kaleva 13.9.2013), jonka mielestä Mesenaatista ei tullut mitään patsastelua vaan pikemminkin kuin tosielämän saippuaoopperaa. ”Andellin elokuva onnistuu mainiosti yhdistämään yleisen ja yksityisen ulottuvuuden; se on yhtäältä kiintoisa palanen suomalaista kulttuurihistoriaa, toisaalta kiehtova kurkistus yksityisyyttään visusti varjelleen naisen kammariin. [- -] Vaikka Hildénistä itsestään on tuskin mitään visuaalisia dokumentteja, Andell on haastattelujen ja arkistomateriaalin kautta onnistunut rakentamaan koukuttavan, monipuolisen kokonaisuuden.” ”Ohjaaja Andell antaa viime kädessä Hildénin oman tulkinnan kariutuneesta avioliitosta sävyttää kerrontaa”, Rane Aunimo (Demokraatti 14.6.2013) huomautti. Hänestä Mesenaatti oli ”muodoltaan perinteinen, puhuvia päitä kankaalle juoksuttava kronologinen selostus vaateliikkeen jämptin omistajan reviirin laajentumisesta suuntiin, jotka eivät olleet ilmeisiä ajalle tai köyhissä oloissa varttuneelle naiselle. Henkilökuvana se on lukuisista läheisten, alaisten ja kollegojen haastatteluista huolimatta sovinnainen kompromissi. Vahvan naisen kiistattomista ansioista, mielenlujuudesta, tahdonvoimasta ja myös tunteenpalosta kertova tietoteos on dokumenttina sujuva peruspaketti, joka paikkaa aukkoja suuren yleisön sivistyksessä.” ”Mesenaatti on kuin pienoisnäytelmä tarjoten näyttämön, jolle rakentuu elettyjen hetkien yhdenlainen kehä. Se luo verkoston, jonka myötä voi aistia moninaisia historiallisia kaaria”, Jarmo Valkola (Keskisuomalainen 23.8.2013) kuvaili. ”Näkökulma on erityisesti Hildénin tekemisten kautta luotua, mutta myös muita tasoja nousee esiin, aivan erityisesti juuri laajan haastattelumateriaalin myötä. Näin luodaan kerronnan rytmi ja sen vihjeellinen eleettömyys. [- -] Enemmän kuin muotokuva Sara Hildénistä, Andellin teos onkin kiinnostava näkökulma tietyn aikakauden jännitteisiin. Andellin käsikirjoitus rakentuu kuva- ja äänimaisemille, joita Timo Hietalan mietteliäs musiikki oivasti laajentaa. Pekka Uotilan kuvaus on rauhallista ja yhtälailla olennaisuuksiin keskittyvää kuin Andellin ohjaus.” |
||||||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||||||
Elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Pia Andell (s. 1964) on opiskellut mm. Taideteollisessa Korkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa. Hän on ohjannut dokumentti- ja lyhytelokuvia 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hänen ohjaustöihinsä lukeutuvat mm. dokumenttielokuvat Göringin sauva (2010), Matkustaja (2011) ja Hetket jotka jäivät (2005), joka kertoi viipurilaisesta arkkitehtipariskunnasta Ragnar ja Martta Ypyästä. Andell on ohjannut mm. dokumenttielokuvan Havahtuminen (2011) taiteilija Otto Mäkilästä. Ensimmäisenä pitkänä elokuvateatterilevityksen saaneena dokumenttielokuvanaan Andell ohjasi elokuvan Mesenaatti (2013). Sen keskiössä oli tamperelainen taidemesenaatti Sara Hildén (1905-1993), hänen ongelmallinen avioliittonsa ja taidemuseon perustaminen. Turun Sanomien 12.7.2013 Andellin haastattelun 29.10.2018 mukaan aloite dokumentin tekoon tuli Sara Hildénin taidemuseolta marraskuussa 2011. Dokumenttielokuvassa kuvataan kuinka köyhän torppariperheen tytär Sara Hildén oli aloittanut jo 13-vuotiaana kotiapulaisena. 1920-luvulla Hildén siirtyi muotialalle ja perusti vuonna 1952 Muotitalo Hildénin, joka kohosi muotivaikuttajaksi. Määrätietoinen Hildén alkoi kerätä nykytaidetta vuonna 1949 puolisonsa, taiteilija Erik Enrothin (1917-1975) kanssa ympäri maailmaa. Hän toimi miehensä mesenaattina eli Enroth pystyi elämään ja työskentelemään vaimonsa varoilla sillä ehdolla, että antaisi kaiken taiteensa vaimolleen. Avioeron jälkeen Hildénillä ja Enrothilla oli tekijänoikeuskiistoja Enrothin tuotannosta aina vuoteen 1976 asti. Elokuvan kehyksenä on Hildénin hovioikeudelle kirjoittama kirje, jossa hän kuvailee elämäänsä Enrothin kanssa. Enrothin teoksista tuli Hildénin kokoelman kulmakivi. 1960-luvulla Hildén rahoitti myös muita nuoria suomalaisia taiteilijoita, nuoria miestaiteilijoita oli yhteensä 15. Vuonna 1962 Hildén lahjoitti yksityiskokoelmansa säätiölle, joka nimettiin hänen mukaansa. Hildénin noin 4500 taideteoksen kokoelma sijoitettiin lopulta vuonna 1979 rakennettuun Sara Hildénin taidemuseoon Tampereen Särkänniemeen. Andell kertoi Aamulehden haastattelussa 1.6.2013 dokumenttielokuvansa kohteesta Sara Hildénistä: ”Kun aloin koota tätä palapeliä, mietin, mistä löytyy se ihminen, koska Hildén tuntui olevan niin kova. Toisaalta, kun päästään taiteeseen, hänestä löytyy myös hellyyttä ja anteliaisuutta. Hän oli bisneksessä oppinut sopimusten teon, joten kun avioero häämötti, Enroth allekirjoitti paperin, jonka mukaan teokset jäävät Hildénille. Mutta uskon, että ne taulut eivät olleet bisnestä yhtään. Hän rakasti Erikiä ja halusi kaikki tämän taulut.” Elokuvassa on haastateltu lukuisia julkisuutta vältelleen Hildénin tunteneita henkilöitä: ystäviä, tuttavia, naapureita ja työtovereita kuten kuvanveistäjä Laila Pullista, taiteilija Kauko Lehtistä ja Kimmo Kaivantoa, Vuokko Nurmesniemeä ja Aira Samulinia. Pia Andellin haastattelun 29.10.2018 mukaan elokuvaa kuvattiin 20 kuvauspäivässä keväästä kesään vuonna 2012. Haastattelut tehtiin digikameroilla pääasiassa yksityisasunnoissa Tampereella ja joitakin Helsingissä, Aira Samulinin haastattelu kuvattiin Hyrsylän mutkassa Lohjalla. Ajokuvia, jaksoja Sara Hildénin asunnossa ja taidemuseossa kuvattiin super 16mm:n kameralla. Aamulehden 23.11.2011 mukaan elokuvasta oli alunperin tarkoitus tulla 50-minuuttinen ja ensi-iltaa ajateltiin marraskuulle 2012. Loppujen lopuksi elokuvan kestoksi tuli 71 minuuttia ja sen virallinen ensi-ilta oli heinäkuussa 2013. Turun Sanomien 12.7.2013 Andellin haastattelun mukaan kuvausryhmä pääsi kuvaamaan Hildénin asunnolle Tampereen Näsilinnankadulle. Siellä on runsaasti tallessa Hildénin vaatteita, kenkiä ja kirjoja. Andellin haastattelun 29.10.2018 mukaan Sara Hildénin säätiö omistaa nykyään kotimuseomaisen asunnon ja käyttää sitä kokoustilanaan. Filmausryhmä sai käyttöönsä myös hienon, nykyään säätiön omistaman Rover-auton, jonka Hildén oli aikoinaan ostanut Erik Enrothille. Elokuvassa on dramatisoituja jaksoja Hildénin asunnolta ja automatkoilta. Keski-ikäisenä Sarana on Sanna Majanlahti. Pia Andellin haastattelun 29.10.2018 mukaan elokuvaan kuvattiin myös jaksoja vanhasta Sarasta muistelemassa menneitä asunnollaan. Jaksoissa Saraa näytteli Maija-Liisa Majanlahti. Nämä jaksot jätettiin kuitenkin valmiista elokuvasta pois, koska ne eivät sopineet kokonaisuuteen. Elokuva on lopputekstien mukaan omistettu Kauko Lehtiselle (1926–2012). Elokuvalle myönnettiin 25 000 euroa laatutukea. Se sai Jyväskylän Arktisen Upeeta -festivaalin pääpalkinnon. Myös musiikin säveltänyt Timo Hietala palkittiin festivaalilla musiikistaan. Elokuva sai lisäksi Tampereen elokuvafestivaalilla kunniamaininnan yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa. Elokuvan nähtyään useat tamperelaiset teatterit ottivat yhteyttä Pia Andelliin. Pirjo-Riitta Tähti kirjoitti Hildénin ja Enrothin tarinasta näytelmän Sara ja Erik, jonka ensi-ilta oli 30.8.2016 Tampereen Työväen Teatterissa. Maarit Pyökärin ohjauksen pääosissa olivat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen. Saran hahmosta tehtiin hyvin erilainen kuin Andellin dokumenttielokuvassa. Pia Andell ohjasi, tuotti ja käsikirjoitti seuraavaksi fiktiiviset lyhytelokuvat Levyt ja valokuvat (2015) ja Pysähdys (2016). Teksti: Juha Seitajärvi / Suomen kansallisfilmografia 2018 |
||||||||||||||||||
Kiitokset | ||||||||||||||||||
Maija-Liisa Majanlahti, Sirkka Ahonen, Arja Koivisto, Hodie Figur, Kalevi Sariola, Eira Mollberg, Suna Vuori, Mikael Pentikäinen, Minna Pulkkinen, Jukka Loukio, Matti Heikkilä, Otto Tuotanto Oy, Anna- Kaarina Kiviniemi, Mobilia / Tommi Aromaa, Amos Andersonin taidemuseo / Susanna Luojus, Ainanlinnan kukka / Pirkko Aarnio-Mäkelä, Museovirasto / Hannu Häkkinen, Sakari Kiuru<br /><br />Sara Hildénin taidemuseo: Riitta Valorinta, Sarianne Soikkonen, Päivi Loimaala, Mika Hiironniemi, Iiris Sarmas, Elina Laurikainen, Eero Helenius, Maija Tanski, Mikko Tapio, Kuvasto 2013 |
||||||||||||||||||
Arkistoaineisto | ||||||||||||||||||
Arkistomateriaalit: Yle / Eva Lintunen Sara Hildénin säätiön arkisto Vapriikin kuva-arkisto / Iris Toivola Helsingin kaupunginarkisto / Anna-Maija Karjalainen Suomen valokuvataiteen museo / Sofia Lahti Helsingin Sanomien arkisto / Jarkko Rahkonen Aamulehti / Terhi Janhunen Lyyli Ollikaisen arkisto Tapio Tammivuoren arkisto Helsingin yliopiston kirjasto / Jari Tolvanen Urajärven varastokirjasto / Tapio Aaltonen Kansallisarkisto Helvi Lehtosen arkisto Filmi-Molle |
||||||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||||||
|