Luciferin viimeinen elämä
Lucifers sista liv (ruotsinkielinen nimi)
Last Life of Lucifer (englanninkielinen nimi)
Valon kantaja (työnimi)
Lucifer, Rilke ja Rintala (työnimi)
Finna-arvio
Luciferin viimeinen elämä
Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä (2013) muodostaa elokuvien Matka Edeniin (2011) ja Veden peili (2012) kanssa trilogian, jonka ydinteemoja ovat syyllisyys, häpeä, anteeksianto ja sovitus. Luciferin viimeinen elämä kertoo teatteriohjaaja Mishan (Pekka Milonoff) ja kirjailija Pashan (Hannu-Pekka Björkman) ystävyydestä sekä näyttelijä Laurasta (Minna Haapkylä) ja Lucifer-demonista (Timo Torikka), joka muuttuu ihmiseksi. Elokuva käsittelee ystävyyden, kristillisten myyttien ja rakkauden lisäksi myös kirkkomaalari Matthias Grünewaldin taidetta ja Rainer Maria Rilken runoutta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Ranskaan ja Espanjaan.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Näyttelijät | ||||||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
|
||||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||||
Helmikuu (Oulu), huhtikuu (Ranskan Elsass) - marraskuun loppu 2012 (noin 21 kuvauspäivää) |
||||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||||
”Rax Rinnekankaan uusi elokuva todistaa, että omasta visiostaan haltioitunut taiteilija voi olla yleisönsä pahin vihollinen”, Tuomas Riskala (Iltalehti 8.11.2013) tiivisti näkemyksensä elokuvatrilogian päätösosasta. ”Rinnekankaan aiemmat fiktioelokuvat Matka Edeniin (2011) ja Veden peili (2012) olivat poikkitaiteellisuudesta huolimatta kiehtovia ja persoonallisia arthouse-visioita. Niillä oli kyky nähdä myös ulospäin, toisin kuin trilogian päättävällä Luciferin viimeisellä elämällä. Sietämättömän omahyväinen ja itseensä käpristynyt elokuva on raskaimman luokan tekotaidetta, jonka Rinnekangas tuntuu tehneen vain itselleen. [- -] Dialogi on saarnaavaa ja ylemmyydentuntoista sormenheristelyä, joka kruunataan päälleliimatuilla aarioilla. Moralisoinnista huolimatta elokuva ei tarjoa vastauksia, vaan pelkkää pseudosyvällistä lässytystä.” Taneli Topeliuksen (Ilta-Sanomat 8.11.2013) mukaan ”Luciferin viimeinen elämä kuvastaa edeltäjiensä tavoin yleviä arvoja: pohdiskelevuutta, haastavuutta sekä mielen assosiaatioita, joiden pohjana ovat muistot ja eri asteiset tuntemukset. Ikävä kyllä Rinnekankaan sinänsä kunnianhimoiset tavoitteet eivät riitä kannattelemaan matkaelokuvan avoimeen rakenteeseen sidottua, kömpelösti etenevää draamaa. Jos ohjaajan ensimmäinen näytelmäelokuva Matka Edeniin (2011) oli hiljainen ja jopa harras, Luciferin viimeisessä elämässä pohdiskelevuus merkitsee käytännössä äänekkyyttä ja puheliaisuutta, joka kohtauksesta toiseen jatkuvana ympäröi ja tukahduttaa.” Timo Torikan Lucifer-hahmoa Topelius piti tarpeettomana, sivulliseksi jäävänä kolmantena pyöränä. ”Epätasaisuutta tuovat myös täysin eri aaltopituuksilla liikkuvat näyttelijät: Björkman on myhäilevän kirjailijan roolissa vanhanaikaisella tavalla teatraalinen, Torikka etsii pirun olemusta jähmeydestä ja vaisu Milonoff tyytyy myötäilemään ulkopuolisena.” ”Slutresultatet är lika djärvt som det är personligt – och dramatiskt otillfredsställande”, arvioi Krister Uggeldahl (Hufvudstadsbladet 8.11.2013). ”Rax Rinnekangas struntar i den sedvanliga dramaturgin och låter sina karaktärer, såväl levande som döda, brista ut i många och långa monologer som omfattar allting från medeltida kyrkokonst till vår tids behov av mytologi. Men som sagt är gestaltningen i såsigare laget, detta samtidigt som textmassan överskuggar de visuella studierna. Någon Kieslowski är Rinnekangas inte, mystiken till trots.” Tero Vainion (Kaleva 8.11.2013) mielestä 1970-lukulaisen taidefilmin omaehtoisuutta tavoitteleva elokuva oli eksyä käsitteelliseen kuljeskeluunsa. ”Rinnekankaan trilogian paras puoli on ollut sen ajatuksenkaltainen vapaus ylittää konkreettisen ja käsitteellisen rajoja, mutta tällä kertaa keitos on kovin sekava. [- -] Kuten tämänkaltaisissa, tekijöiden tinkimättömään henkilökohtaiseen vakaumukseen perustuvissa töissä on joskus vaarana, tässä katsoja tuntuu välillä melkeinpä syrjäytyvän koko umpinaisesta kuviosta. Korkeakulttuurin kysymyksiin vihkiytyneille Luciferin viimeinen elämä toki tarjoaa purtavaa.” Tomi Nordlund (Aamulehti Valo-liite 45/2013) oli samoilla linjoilla. ”Suuri yleisö on tulkintayhteisönä sivuutettu täysin, mikä tuo syvällisen kirjallisen dialogin täyttämään elokuvaan elitistisen pohjavireen. Taiteilijan sisäisten prosessien ja etsinnän kuulokuvana toimii saksalainen lied-laulu. Kuvakieli pyrkii karussa toisteisuudessaan rikkomaan elokuvan perussääntöjä. Omaleimaisen tinkimätön mutta staattinen fantasiakuvaus jämähtää uuvuttavan älylliseksi videotaiteiluksi. Ehkäpä Rinnekankaan elokuvanteon prosessista kertova samanniminen kirja on tarinalle lopulta se soveliain formaatti. Hannu-Pekka Björkmanin loistosuoritusta on sentään ilo seurata.” |
||||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||||
Ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja Rax (Reijo) Rinnekangas on syntynyt Rovaniemellä 1954. Hän aloitti uransa kirjailijana (mm. erilaiset runoteokset, novellikokoelmat, romaanit, valokuvateokset) ja jatkoi uraansa valokuvataiteilijana. Hän on pitänyt kymmeniä yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Rinnekangas on tehnyt dokumenttielokuvia kuten Toiset Jumalan lapset (2000), Ajattomasta maailmasta – Elvi Maarnin taide (2000), Auschwitz 2000 (2001), Zahara & Urga (2005), Villa Mairea (2005), Värin sielu – Rafael Wardin taide (2008) ja Ikaros – langennut Eurooppa (2011). Elokuvien pääaihealueina ovat kuvataide, arkkitehtuuri ja moderni musiikki. Rinnekangas on elokuvatuotantoyhtiö Bad Taste Ltd.:n omistaja. Ensimmäisenä pitkänä näytelmäelokuvanaan, trilogian avauselokuvana Rinnekangas ohjasi suomalais-baskilaisena yhteistuotantona elokuvan Matka Edeniin (2011). Toisena pitkänä näytelmäelokuvana valmistui syvällisiä pohtiva elokuva Veden peili (2012), jonka lähtölaukauksena toimi kysymys mitä jos Saksa olisi voittanut sodan? Rax Rinnekankaan esseististen elokuvien trilogian päätösosana valmistui pitkä näytelmäelokuva Luciferin viimeinen elämä (2013), jonka esimerkiksi Aamulehden Valo-viikkoliite 45/2013 kuvaili olevan ”kristillisten myyttien, runouden ja teatterin maailmassa samoileva filosofinen taide-elokuva.” Elokuva tehtiin yhteistyönä Kalevalaseuran kanssa. Aamulehden 8.11.2013 haastattelussa Rinnekangas kuvailee uutta elokuvaansa trilogian valoisimmaksi osaksi. Hän halusi esitellä elokuvassaan kahta viimeistä puhdasta ajattelijaa, oululaista kirjailijaa Paavo Rintalaa (1930-1999) ja itävaltalaista runoilijaa Rainer Maria Rilkeä (1875-1926). Vuonna 2006 Rinnekangas oli julkaissut teoksen Muodonmuutos - yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle. Elokuvan kolmas keskeinen hahmo on Lucifer, joka kokee ihmiskunnan syrjäyttäneen itsensä kataluuksissa. Lucifer haluaa tulla ihmiseksi oppiakseen rakkauden. Elokuvan perustana on Rinnekankaan ja Paavo Rintalan Oulussa alkanut ystävyys. Film-o-holic.com -verkkojulkaisun haastattelussa 8.11.2013 Rinnekangas muistelee tavanneensa Rintalan ensi kertaa vuonna 1990 tehdessään Rintalasta lehtiartikkelia Rintalan Minä, Grünewald -romaanin ilmestymisen aikaan. Heillä oli 25 vuoden ikäero. He keskustelivat keskustelivat mm. Luciferin myytistä ja olemuksesta, kirkkomaalari Matthias Grünewaldin taiteesta ja Rilken runoudesta. Kaleva-lehden 31.10.2013 haastattelun mukaan Rintalalla ja Rinnekankaalla oli toisilleen lempinimetkin Rasha ja Pasha, jotka toistettiin elokuvassa teatteriohjaaja Mishan ja kirjailija Pashan hahmoissa. Elokuvan tarinan Pashan (Hannu-Pekka Björkman) esikuvana on Paavo Rintala, Pekka Milonoff esittää melkein itseään eli Rilkestä näytelmäesitystä valmistelevaa ohjaajaa Mishaa ja Luciferiksi Rinnekangas löysi etsiskelyn jälkeen Timo Torikan. Elokuvan sävelsi ranskalaissyntyinen Pascal Gaigne, joka kuului Espanjan modernin elokuvan johtaviin säveltäjiin ja oli säveltänyt musiikkia mm. Viktor Ericen ja Icair Bollainin elokuviin. Hän oli tehnyt musiikin jo Rinnekankaan elokuvaan Veden peili. Musiikin pohjalta tehty erillinen sarjamuotoinen teos Water Marked Suite oli julkaistu toisena osiona Rinnekankaan ja Gaignen elokuvan Luciferin viimeinen elämä sountrack-cd-levyllä vuonna 2013. Toisen osuuden muodosti elokuvamusiikista tehty sarja The Last Days of Lucifer. Siinä saksankieliset lied-laulut toimivat taiteilijan sisäisten prosessien ja etsintöjen kuulokuvina. Laulujen sanoitukset otettiin Rainer Maria Rilken runoista, osaan teki tekstin Rinnekangas itse. Levyn julkaisijana oli Quartet Records. Elokuvan teosta ja valmistusprosessista tehtiin myös kirja Luciferin viimeinen elämä – Erään elokuvan prosessi (2013), kustantajana oli Like. Sen ja Rax Rinnekankaan tiedonannon 26.4.2019 mukaan elokuvan kuvaukset olivat käynnistyneet Oulussa helmikuun alussa 2012. Kuvauksia suoritettiin mm. saman vuoden huhtikuussa Ranskan Elsassissa, ne jatkuivat marraskuun loppuun asti mm. Helsingissä ja Espanjan Rondassa. Kuvauksia suunniteltiin alunperin tehtäväksi myös Pietarissa. Elokuva kuvattiin käsivaralta HD-digikameralla. Kuvauspäiviä oli yhteensä noin 21. Rax Rinnekankaan 26.4.2019 antaman tiedon mukaan Luciferin viimeistä elämää lyhennettiin Rinnekankaan elokuvien dvd-boksi-julkaisua varten noin 13 minuutilla. Leikkauksen kohteina olivat mm. kuvat rautatieasemalta, Rondasta lähdön muutamia maisemakuvit, lopusta nakkikioskikuvan ja menon Merihaan kävelysiltaa pitkin. Tässä versiossa elokuva loppuu siihen, kun Pasha loittonee Oulun patosillan kävelytietä pitkin pakkasessa aurinkoa kohti. Seuraavaksi Rinnekangas tuotti, ohjasi, käsikirjoitti ja kuvasi lyhytelokuvan Åken takki (2013) ja sen jälkeen pitkän näytelmäelokuvan Theon talo (2014). Teksti: Juha Seitajärvi / Suomen kansallisfilmografia 2019 |
||||||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||||||
Laulut: Pantteri (Der Panther) Sanat: Rainer Maria Rilke Sävellys: Pascal Gaigne Valon Kantaja Sanat: Rax Rinnekangas Sävellys: Pascal Gaigne Maailman maisema Sanat: Rax Rinnekangas Sävellys: Pascal Gaigne Sonetti Orfeukselle XXVII Sanat: Rainer Maria Rilke Sävellys: Pascal Gaigne Lou Andreas-Salomén sielu Sanat: Rax Rinnekangas Sävellys: Pascal Gaigne Muodonmuutos Sanat: Rax Rinnekangas Sävel: Pascal Gaigne Duinon yhdeksäs elegia Sanat: Rainer Maria Rilke Sävellys: Pascal Gaigne Hiljaisuus Sanat: Rainer Maria Rilke Sävellys: Pascal Gaigne |
||||||||||||||||
Kiitokset | ||||||||||||||||
Erityiskiitokset:<br />Ulla Piela / Kalevalaseura<br />Annaliina Rintala / Paavo Rintalan perikunta<br />KOM-teatteri<br />Elina Tanskanen / Ranskan Kulttuuri-instituutti, Helsinki<br /><br />Kiitokset:<br />Mont Sainte Odile, Ottrot<br />Musée d’Unterlinden à Colmar <br />Le Théâtre, Colmar<br />La Reina Victoria Hotel, Ronda<br />Oulun maakunta-arkisto<br />Grilli Hampuris, Helsinki<br />Liisa Enwald<br />Teemu Nurmelin<br />Juan Carlos Díaz López <br />José Manuel Sanchez Gonzalez<br />Suomen Madridin Instituutti<br />Ayuntamiento de Cádiz<br />Final Cut Pro X |
||||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||||
|