Lapin sota. Saksalaiset ovat hallinneet Suomessa Lapin rintamaa vuodesta 1941. Syksyllä 1944 Suomi allekirjoittaa Neuvostoliiton kanssa aselevon, jonka ehtona on saksalaisten joukkojen karkottaminen 15.9.1944 mennessä.

Lokakuu 1944. Karkottaminen on kesken. Suomessa on vielä tuolloin noin 200 000 saksalaissotilasta. Siviiliväestö jää suojattomaksi.

Ifjord, Jäämeri – Norja 26.9.1944
Veneellä vankiensa kanssa rantautuneet saksalaiset sotilaat vapauttavat suomalaisen Helenan ja yrittävät saada hänet ampumaan vangitut venäläiset, mutta tämä kieltäytyy. Saksalaiset surmaavat venäläiset ja ajavat Helenan takaisin mereen, mutta tämä pelastautuu ja lähtee taivaltamaan Kuolleen Miehen majalle, kuten hän on Johanneksen kanssa sopinut.

Kolttaköngäs, Petsamo – Suomi 1944. Kuusi kuukautta aiemmin.
Helena, joka on kätilö, peittää lakanalla synnytyksessä kuolleen äidin; lapsen hän sai pelastettua. Hän saa tiedon, että häntä tarvitaan Näkkälässä, sillä talon tytär Aune ei halua avustaa synnytyksessä omaa Lispet-tytärtään. Kotia kohti pyöräillessään hän kohtaa tienristeyksessä trokari-Jounin, Näkkälän isännän, joka on jo kuorma-autonsa kanssa ottotytärtään vastassa. Paikalla oleva Jaakkima nimittää silmälasipäistä Helenaa ”vikasilmäksi” ja ”punikkiäpäräksi”, mutta Jouni ajaa hänet matkoihinsa. ”Heilhilleri vaan”, hän tervehtii risteyksen kautta kulkevia joukkoja kuvaavaa, apuaan tarjoavaa saksalais-suomalaista SS-tiedotusupseeria Johann Angelhurstia, Johannesta, johon Helenan silmät kiinnittyvät.

Näkkälässä Aune käy vain vilkaisemassa ”häpiän tuottanutta” tytärtään ja tämän ”suohonpantavaa” lasta ja repii kiroten Helenan kirjoittaman syntymätodistuksen. Yöllä Helena näkee Aunen ja Jounin hukuttavan vastasyntyneen suohon. Kun Helena saa kuulla talon väkeä kuvaamassa käyneen Johanneksen matkaavan Titovkan vankileirille, hän kiristää Jounia järjestämään hänelle paikan leirille.

Titovkan työleiri, Neuvostoliitto 1944. 127 km Suomen rajalta itään.
Viinalastin kanssa kuskiksi lähtenyt Jouni pyytää Helenaa pitämään silmänsä auki sota-ajan kateissa olleen Hetan varalta. Suomea taitava leirin komentaja SS-upseeri Gödel tarjoaa Helenalle konjakkia, jota he nauttivat kuunnellen nuoren venäläisvangin Aleksein viulunsoittoa. Gödel nostaa maljan Kolmannen valtakunnan arvostamille suomalaisille sairaanhoitajille. Hän kertoo hoitaja Haatajan vastaavan Kuhnstall-operaatiosta, ”Navetasta”, Helenan tehtävänä on leirin muu sairaanhoito. Johannes, joka saapuu ottamaan kuvan Gödelistä ja uudesta sairaanhoitajasta, yllättyy nähdessään Helenan. ”Suomalaiset ja saksalaiset, me olemme yhtä”, Gödel sanoo, kun Johannes ottaa vitkalaukaisimen avulla heistä kolmesta yhteiskuvan. Yksin jäätyään julmien keskitysleirimuistikuviensa piinaama Johannes kiirehtii lääkekätkölleen.

Leiri joutuu ilmahyökkäyksen kohteeksi. Ensijärkytyksestään päästyään Helena löytää pommisuojaan vapisevan Johanneksen viereen ja sen jälkeen sairastupaan hoitamaan haavoittuneita. Hoitaja Haataja kertoo Helenalle työnsä Navetalla olevan syntiä. Hän näkee kuinka Haatajan komennossa naiset joutuvat jättämään vaatteensa, heidän hiuksensa ajellaan ja heidät pestään vesisuihkulla. Aleksei pyytää Helenaa jättämään sairastuvan oven lukitsematta, sillä hän tietää liikaa Navetan tapahtumista. Yöllä Helena avaa salvan ja näkee Aleksein pakenevan piikkilankojen ali.

Aamulla hän herää hälytykseen ja saa Jounilta kuulla, että Aleksein päästä on luvattu palkkio. Yhdessä Johanneksen kanssa kukkamekkoon sonnustautunut Helena lähtee Jounin kyydissä seuraamaan pakenijaa; autossa nuoret vaihtavat katseita. Matkalla he joutuvat väijytykseen, mutta onnistuvat pääsemään tuntureille turvaan. Kolmisin he vaeltavat syrjäiselle Kuolleen Miehen majalle, mutta Jouni ei majaan astu, vaan jatkaa matkaa. Helena ja Johannes asettuvat taloksi. Helena haluaa ja saa Johanneksen omakseen. Hän haluaa myös nähdä Johanneksen ”selkoytimeen” ja tietää tästä kaiken, mikä saa miehen hätkähtämään. He sopivat, että jos he joutuvat erilleen, he tapaavat majalla. Helena tutkii salaa Johanneksen kameralaukun ja näkee kuvia sodan julmuuksista ja ruumiskasoista. Hän heittää kuvat tuleen, mistä Johannes ensin suuttuu, mutta kertoo sitten ahdistavista kokemuksistaan.

Babi Yar, Ukraina 19.9.1941
Johannes kokee toistuvina painajaisina Gödelin johtaman SS-joukon murhatyöt, joita hän filmasi. Estääkseen Gödeliä surmaamasta joukkohaudasta ylös pyrkivää pikkupoikaa hän löi tätä aseellaan, mutta sai tämän ampuman luodin olkapäähänsä.

Jouni palaa majalle vangittuaan Aleksein. Kun Helena tunnustaa auttaneensa poikaa pakenemaan, Johannes aikoo ampua Aleksein, jottei heitä syytetä vangin piilottelusta. Samassa sala-ampujan, Björnen, luoti surmaa pojan ja lisälaukaukset hätistävät muut pakosalle.

Kolmikko palaa Titovkaan, missä kokkona roihuavia vaatekasoja juopuneena tuijottava Gödel kertoo Haatajan kuolleen, joten Helena saa luvan ottaa hänen paikkansa Navetassa ja avustaa vangeille suoritettavissa rokotekokeissa. ”Kunnon musiikki ja teatteri, niitä täällä kaipaa. Sivistystä”, Gödel sanoo pannessaan gramofonin soimaan ja tarjotessaan Helenalle konjakkia ja seuraansa. Kumpikaan ei Helenalle maistu ja hän väistelee Gödelin kysellessä viikon tapahtumista. Gödel kertoo, että Johannes mursi aseellaan hänen otsaluunsa Babi Yarissa, kun hän yritti estää tätä surmatöistä. Helena haastaa komentajan ja kiistää tiedon. ”Te olette rohkein nainen, jonka tiedän”, Gödel antaa tunnustusta. Kun Helena lähtee, Gödel sanoo, että hän tekee mitä käsketään: hänkään ei tiedä, kenellä on lupa päättää kuka elää, kuka kuolee.

Kahden kesken Johannes kertoo Annikki-äitinsä kuolleen hänen synnytyksessä, Helena puolestaan paljastaa, että hänen isänsä on tapettu. He polttelevat yhdessä huumepiippua ja rakastelevat. Johannes kertoo lähtevänsä Rovaniemelle järjestämään heidän pakoaan.

Metsässä Helena törmää ylöskaivettuun joukkohautaan. Autoaan lastaavalta Jounilta hän kuulee saksalaisten nyt hävittävän aiemmin haudattuja ruumiita, ettei heidän toimistaan jäisi todisteita. ”Ajat ovat muuttumassa”, Jouni sanoo ja ojentaa Helenalle pistoolin. Aunelle Helena kertoo saksalaisten raiskaavan naisvankeja Navetalla ja Gödelin rokotuttavan heitä erilaisilla aineilla, tekevän raskaudenkesytyksiä ja kokeita vauvoille. Helena kokee olevansa kuoleman enkeli.

Navetassa hän saa potilaakseen huonokuntoisen vangin, joka paljastuu Jounin etsimäksi Hetaksi. Hän saa juopuneelta Gödeliltä luvan järjestää Hetan suomalaisena parempiin oloihin ja saa samalla kuunnella, kuinka leirillä tehdään ”koko ihmiskuntaa hyödyttäviä kokeita” koleran, pilkkukuumeen ja ruton voittamiseksi.

Radiopuhe Suomen ja Neuvostoliiton solmimasta aselevosta kuullaan leirissä. Sopimuksen mukaan saksalaiset joukot tullaan riisumaan aseista ja karkottamaan maasta. Kun saksalaiset ryhtyvät telottamaan vankeja ja hävittämään systemaattisesti todisteita, Helena piilottaa Hetan rokotevarastoon. Gödel komentaa sairaalan kaikki paperit poltettavaksi ja vaatii Helenaa osallistumaan asiakirjojen tuhoamiseen, mutta tämä kieltäytyy. Yllättäen Gödel suutelee häntä, mutta Helena sylkäisee häntä kasvoihin, ja mies vetäytyy.

Samalla kun leiriä evakuoidaan, Helena joutuu kenttäoikeuden eteen syytettynä Hetan auttamisesta pakoon. Hänet raahataan Navettaan, missä hänen hiuksensa leikataan ja Gödel ruoskii hänet ja antaa tajunnan hämärtävän pistoksen. Piilostaan lähtenyt Heta vapauttaa Helenan, minkä Gödel huomaa. Helena vaatii miestä auttamaan heidät pakoon ja Gödel laskee aseensa, vaikka Heta laukoo pistoolilla häntä kohti osuen lopulta. Helena ottaa Gödelin susiturkin ja saksalaisen sotilaan ammuttuaan piiloutuu Hetan kanssa kuljetusvuoroaan odottavan ruumisauton lavalle.

Parkkinan satama, Jäämeri – Suomi 12.9.1944
Saksalaisten vetäytyessä Helena ja Heta pääsevät Parkkinaan, mistä Jouni heidät löytää. Hän sulaa itkunsekaiseen iloon, kun hän tapaa kovia kokeneen Hetan. ”Joskus maailmassa käypi hyvin”, Heta saa sanottua. ”Ole varovainen, kehenkään ei voi luottaa”, Jouni evästää Helenaa, joka suuntaa saksalaisten veneellä kohti Kuolleen Miehen majaa. Jouni lupaa hoitaa Hetan turvaan ja saapua sitten hakemaan Helenaa.

Helena pääsee vaikeuksien jälkeen majalle, jonne Jouni myös pian saapuu ja soutaa hänet Björnen kaupalle hankkimaan tarvikkeita. Jouni lunastaa Björnen hankkimat Helenan ja Johanneksen suomalaiset passit. Jounilla on passien lisäksi myös pakoreitti jo selvitettynä, mutta Helena jää odottamaan Johannesta ja lähettää Jounin yksin venematkalle; Jouni epäilee, etteivät he enää näe toisiaan, vaikka toivottaa toista.

Helena varustautuu talvea varten, kun Björne yllättää hänet kiväärin kanssa: ”Jäit sitte kuolemhaan." Björne varoittaa, ettei ulkona kannata juuri liikkua, ryssät ovat jo Tenolla ja sakemannit ovat luvanneet vuonolla liikkuvista tapporahoja. Helena pyytää, ettei mies häntä tapa vaikkei hän kuolemaa pelkääkään. Björne yllättää Helenan antamalla hänelle oman kiväärinsä kertoen panosten löytyvän pihalta. Hän jättää Helenalle myös elintarvikkeita ja piipun, joka kuului Helenan isälle, jonka hän anteeksipyytäen kertoo vuosi sitten pakon edessä tappaneensa.

Kaksi kuukautta myöhemmin
Vieroitusoireista kärsivä Johannes on venäläisten vankina. Kun vartija siirtää häntä sellistä toiseen, Johannes lyö hänet maahan, ottaa miehen varusteet ja aseen ja onnistuu pakenemaan. Vaellettuaan Kuolleen Miehen majalle hän kohtaa saksalaispartion, joka panee ovet säppiin ammuttuaan sisällä sitä ennen. Partion poistuttua hän murtaa lukon ja löytää kirjoituskoneesta Helenan viimeisen viestin, missä hän kertoo kuolevansa tietäen, että Johannes on kuitenkin matkalla hänen luokseen. Kyynelten valuessa Johannes säpsähtää yhtäkkiä kuullessaan liikahduksen salaseinän takaa. ”Mie tulin”, Johannes sanoo nykäistyään seinän auki. Onnenkyyneleet täyttävät nälästä heikon Helenan silmät. ”Perkele, siulla kesti”, hän saa naurahdettua. Hän kertoo heidän saavan lapsen.

Pariskunta jättää majan. ”Tuntuu ku olisin kuolleista heränny. Nyt Ruottiin ja sieltä turvaan Suomeen. Nyt olemma aina yhessä, aina. Nyt miulla ei enää ole muuta kerrottavaa”. Vuonolla Helena painautuu Johannesta vasten savupatsaiden noustessa vastarannalla loimuavasta kylästä.

Lopputekstit kertovat, että Helena Alatalo ja Johannes Angelhurst pakenivat Kuolleen Miehen majalta 19.11.1944. He menivät Ruotsissa naimisiin, mutta palasivat Suomeen ja perustivat perheen Turtolaan Torniojokilaaksoon. Lapin sota päättyi 27.4.1945, kun viimeiset saksalaissotilaat poistuivat Käsivarresta Suomen valtion alueelta. Osa saksalaissotilaiden mukaan lähteneistä suomalaisnaisista hylättiin Norjaan – vain murto-osa päätyi Saksaan. Saksalaisten ja suomalaisnaisten suhteista syntyneiden noin 1000 lapsen asemaa ei heti tunnustettu Suomen uudessa yhteiskuntajärjestyksessä.

Teksti: Jorma Junttila / Suomen kansallisfilmografia 2020