Auli Mantila (s. 1964) valmistui Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolta 1995 ja hän ohjasi jo opiskeluaikanaan lyhytelokuvat Jehu (1991) ja Nälkä (1992) sekä vajaan tunnin mittaisen tv-elokuvan Marja (1994). Kaikissa oli mukana näyttelijä Leea Klemola (s. 1965), jolle Mantila kirjoitti ensimmäisen pitkän elokuvansa Neitoperho pääosan ja jonka kanssa syntyi myös haastatteludokumentti Jäykkä, kapea ja pelokas (1997). Klemola oli nähty sivuosissa elokuvissa Kauhun millimetrit (1992) ja Tuhlaajapoika (1992), mutta Neitoperhossa hän sai ensimmäisen pääroolinsa kokoillan elokuvassa. Mantilan ja Klemolan ohella myös Neitoperhon tuottaja Tero Kaukomaa, tuotantopäällikkö Markku Tuurna, kuvaaja Heikki Färm ja leikkaaja Riitta Poikselkä olivat tehtävissään pitkän elokuvan ensikertalaisia.

Neitoperhon idean ja inspiraation lähteen Mantila löysi John Fowlesin esikoisromaanista The Collector / Neitoperho (1963), jossa yksinäinen poikamies vangitsee salaa rakastamansa opiskelijaneitosen kellariinsa ja josta William Wyler ohjasi samannimisen elokuvasovituksen 1965. Mantila esitti aiheen tuottaja Tero Kaukomaalle syksyllä 1995 ja toi tälle lähes saman tien ensimmäisen 72-sivuisen käsikirjoitusversionsa. Tuolloin Mantilan oli määrä toimia apulaisohjaajana Jaakko Pyhälän elokuvassa Armon aika, mutta hankkeen viivästyessä Mantila aloitti oman elokuvansa kehittelyn. Kevään 1996 mittaan saatiin elokuvan rahoitus kuntoon, ja 20.9.1996 päivätty seitsemäs käsikirjoitusversio (joka rahoituksen hankkimiseksi käännettiin englanniksi nimellä "The Maiden Butterfly") kuvattiin 30:ssä kuvauspäivässä loka-marraskuussa, lähinnä Helsingissä, Mäntsälässä ja Jyväskylässä. Sanna-Kaisa Palon rooli Eeviä diskossa tarkkailevana naisena leikattiin pois lopullisesta versiosta. Tappelukohtauksen näyttelijät tekivät ilman stuntteja.

"Elokuvani päähenkilö on sen järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuva, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan", Mantila kirjoitti Ohjaajan sanassaan vuodenvaihteessa 1995-96. "Jokainen meistä tunnistaa sen hetken, jolloin hampaat narskuen haluaisimme ajaa tahtomme läpi. Kuitenkaan emme tee sitä. Näin siksi, että me vielä osaamme asettua toisen ihmisen asemaan ja kunnioittaa hänen vapaata tahtoaan ihmisenä ja lajitoverina. Tämä taito elokuvani päähenkilöltä puuttuu. Siksi hän kiinnostaa minua. En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan - ehkä toivon, että en tapaisikaan. Haluaisin kuitenkin tutkia häntä - etäältä ja ilman vaaraa - tämän elokuvan muodossa."

"Eevi on luonnollisesti erilainen kuin minä", Mantila jatkoi ensi-illan jälkeen. "Hän on poikkeuksellinen nuori nainen, jolle ei sanota ei. Eevi on kurkkua myöten täynnä heittopussina olemista, niinpä hän ei enää suostu olemaan kenenkään uhri. Ymmärrän Eeviä psykologisesti täysin, sillä hänen käyttäytymisensä on pitkälti nykyisen ajan hengen sanelemaa. Hänen on saatava vangitsemansa naisen perhoset kuolleena, hänen on tapettava ja vangittava nykyhetki, jotta ymmärtäisi ylipäätään itseään." (Kaleva 3.12.1997).

"Se mikä minua veti puoleensa Eevin hahmossa oli, että häntä ei tavallaan voi mitenkään psykologisoida", pohti puolestaan näyttelijä Leea Klemola. "Hänessä on niin vähän mistä ylipäänsä tarttua kiinni, siispä katsoja kavahtaa kaikkia hänen tekojaan. Eevi on äärimmäisen impulsiivinen henkilö. Hän ei kaipaa mitään empatiaa tai edes anteeksiantoa keneltäkään. Häntä oli kiehtovaa näytellä, koska Eevillä on takanaan niin vähän tunnettua henkilöhistoriaa. Innoittajana toimi nykyinen meininki, mietin paljon ihmisen oman tahdon toteutumista, mikä on tahtomme ja mikä on ihmisen lopullinen matka." (Kaleva, em.).

Neitoperhon visuaalisessa tyylissä vuorottelevat Ohjaajan sanan mukaan "harmaa luonnonvalo ja tarkkaan konstruoitu pimeys. Tähän oleellisena lisänä liittyy elokuvani äänimaailma, joka perustuu pikkutarkasti rakennettuun hiljaisuuteen. Se on maailma, jossa voimme kuulla neulan putoavan - ja kun se neula putoaa, se kuulostaa räjähdykseltä korvissamme."

Neitoperho sai julkisen ensiesityksensä Taiteiden yönä 28.8.1997 Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa. Elokuva nähtiin myös Venetsian ja Mannheim-Heidelbergin festivaaleilla ennen lokakuun lopun varsinaista Suomen ensi-iltaansa, minkä jälkeen se palkittiin vuoden suurimmalla laatutuella, kahdella näyttelijä-Jussilla, Humanismin kädellä sekä ulkomaisilla festivaalipalkinnoilla.

Auli Mantilan seuraava elokuva oli Pelon maantiede (2000), sovitus Anja Kaurasen samannimisestä romaanista, pääosassa jälleen Leea Klemola.

- Suomen kansallisfilmografia 12:n (2005) mukaan.