Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Suomen Avioliitolain (234/1929) sisältämän sovittelun muuntumista asumuserosovittelusta perheasian sovitteluksi teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamien perherakenteita purkaneiden muutosten seurauksena. Miten tämä yhteiskunnallinen muutosprosessi on heijastunut sovittelukäytäntöön ja sovittelun käyttöön sosiaalityön muotona ja avioeroprosessiin liittyvänä osana 1900-luvulla? Tätä muutosta tulkitaan tässä tutkimuksessa tutkimus ajanjakson kirjallisuudesta valittujen aihepiiriä sivuavien tai käsittelevien tekstien perusteella. Kultakin ajanjaksolta näytteeksi valittu teksti valittiin samasta kirjallisuustyypistä ja samasta teoksesta, avioliitto- tai parisuhdeoppaasta, ja analysoitiin diskurssianalyysin keinoin. Teksteinä analysoitiin seuraavat tekstit: kaudelta 1907 - 1947 Eino Sormusen ”Avioliitto, Vihkimisjuhlaan liittyviä muistoja, opetuksia ja kehoituksia”, vuodelta 1944; kaudelta 1948 – 1987 Matti Joensuun ”Vaikea avioliitto” vuodelta 1959; kaudelta 1988 - 2006 Pekka Saurin ”toisen kanssa, ihmissuhteet sopimuksina” vuodelta 2000. Näiden tekstien arvopohjaa luonnehdittiin 1907 - 1947 idealistiseksi, 1948 - 1987 individualistiseksi ja 1999 - 2005 postmoderniksi. Sovittelu rinnastettiin tässä tutkimuksessa sosiaalityön menetelmäksi, sitä sosiaalityön menetelmänä tai sosiaalityönä tarkemmin arvioimatta tai sijoittamatta mihinkään viitekehykseen. Sosiaalityöllä tässä tutkimuksessa oletetaan pyrittävän yhteiskunnan koheesion lisäämiseen. Erilaisten yllä mainittujen ideologioitten katsotaan tässä tutkimuksessa liittyvän yhteiskunnan kulloiseenkin rakenteeseen. Nämä ideologiat sidotaan kuhunkin ajanjaksoon, vaikka niiden esiintyminen todellisuudessa ei ajallisesti ole tarkkarajaisesti määriteltävissä.

Avioliittolain sisältämä sovittelu-menettely soveltui tutkimuskaudella parhaiten suomalaisessa yhteiskunnassa Toisen Maailman Sodan jälkeiseen kohoamassa olevien avioerolukujen tilanteeseen, jossa avioerot yhteiskunnassa yleisesti miellettiin sosiaalisiksi ongelmiksi ja joissa myös avioituvuus oli korkea. - Diskurssianalyysillä mitattuna ilmiö kuvautuu niin, että tämän tutkimuksen mitattavaksi määritellyt parametrit saavat tutkimuskausia vertaillessa keskimmäisellä kaudella 1948-1987 runsaimmin mitattavia arvoja. Tämän tutkimuksen näytteiden tekstien sisällöllä todettiin olevan yhteys suomalaisen yhteiskunnassa reagointiin kohonneisiin avioerolukuihin sosiaalityöhön rinnastetulla sovittelulla. Avioeroihin ei kuitenkaan reagoitu Suomessa sovittelujärjestelmää kehittämällä, ennen kuin avioerojen määrä ylitti tietyn rajan Toisen Maailman Sodan jälkeen. Sitä ennen, vuosisadan alkupuolella, avioerojen yhteiskunnallisen huomiotta jättämisen syynä oli idealistinen kuva suomalaisesta avioliitosta nuoressa vasta itsenäistyneessä tasavallassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli perheasiain sovittelun kehittymättömyyden syynä taas erojen yleistyminen ja jokapäiväistyminen, joka liittyi yhteiskunnan postmoderniin kehitykseen. Sovittelu sosiaalityön interventiona sisältää olettamuksen vastapuolista. Aviopuolisot ja heidän kariutumisuhan alainen avioliittonsa täyttivät tämän ehdon parhaiten keskimmäisellä kaudella 1947 – 1987, jolloin avioerot miellettiin yleisesti yhteiskunnassa sosiaaliseksi ongelmaksi ja asumuserotilanteessa sovittelu oli lakiin kirjattu pakko. Tutkimuksessa tämä piirre tulee esiin kaikkien luokiteltujen puheiden runsautena edeltävän ja jälkimmäisen kauden puhemääriin verrattaessa. Hyvän avioliiton/parisuhteen kuvaus oli erilainen kussakin tutkimuskauden näytteessä ja tutkimuksen diskurssianalyysilla mitatut parametrit vaihtelivat arvoiltaan näytteestä toiseen. Hyvän avioliiton kuvaus näytti muuttuvan idealistisesta individualististen korostusten kautta moniarvoisuuden sallivaksi parisuhdesopimukseksi näytteestä toiseen. Absoluuttisena arvona näytti kuitenkin säilyvän lasten paras mahdollinen asema vanhempien erosta huolimatta. Tämä tavoite perheasian sovittelulla on yhä tallella, joskin perheasian sovittelun käyttö sosiaalityön muotona on vähäistä.