Tutkimus tarkasteli restoratiivista lähestymistapaa ja sovittelua peruskoulukontekstissa. Suomessa sovitteluun ja restoratiivisiin menetelmiin liittyvää koulutusta on tarjottu peruskouluille vuodesta 2001 alkaen. Tutkimus kiinnittyy yhtäällä kasvatus- ja opetuskentän henkilöstön lakisääteiseen tehtävään työrauhanturvaamisessa ja toisaalla kasvatus- ja opetustyön eettiseen lähtökohtaan lapsen ja nuoren kasvun ja identiteetin kehittymisen tukemisessa. Tutkimuksella haettiin näkemyksiä siitä, miten restoratiivinen lähestymistapa ilmenee, miten se määrittyy, mitä se tuottaa ja miten restoratiivisia menetelmiä ja sovittelua on peruskouluille implementoitu vuosien varrella koulun arjessa. Suomessa aihealueen tutkimus väitöstasolla tässä kontekstissa on uusi, mutta kansainvälisellä kentällä restoratiivisen oikeuden käytäntöjä ja restoratiivista lähestymistapaa kouluissa on tutkittu jo paljon. Tutkimuksen aineisto koostui vuosilta 2010-2012 kerätyistä 24 Suomen sovittelufoorumi ry:n VERSO-ohjelman restoratiivisen lähestymistavan ja sovittelun koulutukseen osallistuneen, peruskoulussa päätyökseen toimineen henkilökunnan jäsenen välitehtäväraporteista sekä vuosina 2013-2014 tehdyistä, vastaavan koulutuksen käyneen 13 peruskoulussa toimineen henkilön haastatteluista, kun heidän koulutuksestaan oli kulunut vuosi tai enemmän. Tutkimus toteutettiin Grounded Theory -prosessissa. Tutkimus tuo osaltaan näkökulmia keskusteluun kouluyhteisön työrauhasta, osallisuudesta sekä konfliktien ja kiusaamisen hallinnasta tarkastelemalla restoratiivisen lähestymistavan ja sovittelun merkitystä ja tuotosta koulun arjessa.

Aineistosta ilmenee, että ymmärrys restoratiivisesta lähestymistavasta oli ilmiönä näkyvissä informanttien puheessa. Restoratiivisen lähestymistavan perusarvoiksi nimetyt kunnioitus, kuuntelu, kohtaaminen, yksilöiden oman asiantuntijuuden ja kyvykkyyden vahvistaminen eri tilanteissa olivat juurtuneet osaksi informanttien opettajakuvaa ja työtapaa. Aineistosta nousee esiin ajattelutavan muutos ihmiskäsityksessä. Restoratiivisen lähestymistavan oli osaltaan koettu ohjanneen näkemään oppilaat sosiaalisilta taidoiltaan kehittyvinä ja aktiivisina toimijoina, joiden asian tuntijuutta omassa elämässään on merkityksellistä tukea. Opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutus nähtiin keskeisenä elementtinä sekä oppimisen että sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistamisessa. Näiltä osin aineiston käsitteiden voidaan nähdä kiinnittyvän yleisemmin kasvatuskentän nykydiskurssiin positiivisen vuorovaikutuksen ja luottamuksen merkityksestä. Konfliktien hallinnan osalta aineisto nostaa esiin kokemuksen uudenlaisesta näkemyksestä, jonka restoratiivinen lähestymistapa ja sovittelu oli tuottanut. Konfliktit koettiin osaksi arjen vuorovaikutuksen ilmiöitä ja ne nähtiin oppimisen mahdollisuuksina, joiden käsittelyyn restoratiivinen sovittelu oli antanut toimivaksi koetun menetelmän. Restoratiivisen lähestymistavan tuoma ihmiskäsitys ja osallisuuden ymmärtäminen oli ohjannut myös konfliktitilanteissa näkemään oppilaat ja konfliktin osapuolet tilanteensa asiantuntijoina ja ratkaisijoina ilman etukäteen tehtyä erottelua esimerkiksi perinteisiin kiusaajan tai kiusatun rooleihin. Haastatteluaineiston informantteina toimineet peruskoulujen henkilökunnan jäsenet kokivat valtaa käyttävän tuomarin tai erottelijan roolin poisjäämisen helpottavana ja näkivät, että ymmärrys konfliktin omistajuudesta oli vapauttanut heidät vahvistamaan ja tukemaan osapuolten omaa kykyä oppia, ottaa vastuuta tapahtuneesta ja muuttaa käytöstään. Restoratiivisen lähestymistavan edellytyksenä pidettiin toiminnan laadusta huolehtimista niin, että restoratiiviset lähtökohdat käytännössä toteutuvat. Tutkimuksen tuloksena muodostunut paikallinen teoria osoittaa ne aineistosta nousevat kriteerit, joiden toteutuessa voidaan puhua restortiivisen lähestymistavan kokonaisvaltaisesta toimintakulttuurista peruskoulukontekstissa.

Aineistosta nousee esiin myös uuden ajattelu- ja työtavan käyttöönoton haasteet. Johdon ja kollegoiden sekä toisinaan huoltajienkin kriittinen suhtautuminen hankaloittivat restoratiivisten käytäntöjen hyödyntämistä. Osa informanteista koki, että monet yhteisön jäsenet eivät lähtökohtaisesti ole valmiita luottamaan oppilaiden aktiiviseen asiantuntijuuteen tai yhteistoiminnallisuuteen. Yhtä lailla koettiin, että monet aikuiset eivät ole valmiita vaihtamaan konfliktin käsittelymenettelyä syyllisiä ja sanktioita osoittavista käytännöistä sovittelun kaltaiseen, osapuolten kohtaamista, osapuolten omien ratkaisujen etsimistä ja syyttämättä työskentelyä tukevaan prosessiin. Käytäntöjen omaksuminen vaatii myös tietoista harjoittelua ja suunnittelua, mihin ei aina koettu olevan aikaa. Haastatteluaineistosta nousee esiin käsitys, että myös oman ajattelutavan muutos vaati harjoittelua ja reflektointia, jotta arjen tilanteissa osaa tarkoituksenmukaisesti ja tilannekohtaisesti ottaa restoratiivisen lähestymistavan periaatteet ja menetelmät käyttöön. Toisaalta useamman samassa koulussa työskentelevän ja aiheen koulutuksen käyneen kollegan kanssa käydyllä yhteisellä reflektoinnilla sekä yhteisön tiedottamisella koettiin olleen keskeinen merkitys restoratiivisen lähestymistavan siirtämisessä ja juurruttamisessa käytäntöön.

GT-metodologian mukaisen analyysin aineistoon pohjaavaksi ydinkategoriaksi ja avainkäsitteeksi muodostui restoratiivinen kohtaaminen, sillä aineistossa restoratiivinen lähestymistapa kulminoitui kohtaamisen tiloihin ja tilanteisiin, joita arki peruskouluyhteisöissä toistuvasti tuottaa. Tutkimus osoittaa, että työrauhan turvaamisessa rangaistusten lisäämisen ja ankaroittamisen sijaan tulisi rakentaa yhteisön jäsenten vuorovaikutusta ja keskinäistä arvostusta tukevaa restoratiivista oppimisyhteisöä ja toimintakulttuuria. GT-tutkimusprosessin tuloksena muodostettu paikallinen eli substantiivinen teoreettinen malli (SGT) avaa restoratiivisen oppimisyhteisön elementit. Tutkimuksen avainkäsitteen pohjalle muodostunut yleinen eli formaali teoreettinen malli (FGT) restoratiivisesta kohtaamisesta terävöittää puolestaan osaltaan aiempien tutkimusten näkemyksiä kouluyhteisön jäsenten kohtaamisesta ja vastaa tutkimuksen pääkysymykseen siitä, miten restoratiivinen lähestymistapa ilmenee ja miten se tuotetaan. Restoratiivinen kohtaaminen on aina vastavuoroista ja käsitteenä se avautuu kolmeen ulottuvuuteen: Ensinnäkin restoratiivinen kohtaaminen tukee kunkin yhteisön jäsenen identiteettiä sellaisena kuin se on yksilön omaa ainutlaatuisuutta vahvistaen, toiseksi restoratiivinen kohtaaminen tukee inhimillistä ja ammatillista kasvua, kolmanneksi restoratiivinen kohtaaminen tukee muutosta aina silloin kun siihen on tarvetta. Restoratiivisen kohtaamisen taito toimii arjen vuorovaikutusta tukien niin, että yhteisön jäsenten eri näkökannat ja tarpeet tulevat huomioiduiksi ja toisaalta mahdollisia vastakkainasetteluja voidaan yhdessä reflektoiden purkaa.