Useimmilla pelloilla 1940-luvulla alkanut runsas fosforilannoitus on parantanut Suomen viljelymaiden alun perin heikkoa kykyä luovuttaa kasveille fosforia. Etelä-Suomen ja länsirannikon savi- ja hiuemaat ovat kuitenkin osoittautuneet paremmiksi fosforin lähteiksi kuin sisämaan hiesuiset ja karkeat maat. Viiden vuosittain annetun fosforimäärän vaikutuksia viljojen ja muiden kasvien satoon tutkittiin 12-18-vuotisilla kenttäkokeilla savi- ja hiuemailla. Tutkimukset osoittivat, että Suomen savien ja hiukeiden fosforivarat riittävät useiksi vuosiksi suhteellisen hyvien satojen tuottamiseen. Suuret fosforilannoituksella saadut sadonlisäykset ovat todennäköisiä vain pelloilla, joiden viljavuusanalyysin P-luku on huono, pH-luku liian alhainen tai pH on poikkeuksellisesti liian korkea. Myös maan huonosta rakenteesta ja kuivumisesta johtunut tehoton ravinteiden otto lisää fosforilannoituksen tarvetta. Ilman fosforilannoitusta saatu sato (maan P-luku 15,5 mg/dm3) oli keskimäärin 94,6 % riittävällä fosforilla saadusta sadosta (4000 kg tai ry/ha) vaihdellen 87 %:sta maan P-luvulla 2,8 mg/dm3 100 %:iin P-luvulla 50 mg/dm3. Runsasmultainen, liejuinen hiue tuotti täyden sadon myös maan P-luvulla 8,5 mg/dm3. Riittävästi kalkituilla mailla saatiin ilman fosforilannoitusta 95 % runsaalla fosforilannoituksella saadusta sadossa, kun maan P-luku oli 5-7 mg/dm3. Korjatun sadon fosforisisältöä (14 kg 4 viljatonnissa) ja uuttuvan fosforin keskimääräistä pidättymistä (6 kg/ha) vastaavalla sijoituslannoituksella (20 kg/ha P) tällainen maan fosforitila riitti edullisina kasvukausina lähes täyteen satoon. Maan P-luku 5-7 mg/dm3 arvioitiin pitkällä tähtäyksellä optimaaliseksi. Liejusaville sekä syvä- ja runsasmultaisille aitosaville riitti vaihteluvälin alapää, muille saville ja hiukeille tarvittiin alueen yläpäätä vastaava P-tila.