Tutkielma käsittelee neljän ammattinäyttelijän kokemuksia musiikkiteatterirooliin valmentautumisesta laulamisen näkökulmasta. Kyseessä on laadullinen tapaustutkimus, jonka aineisto on kerätty yksittäin kunkin haastateltavan kanssa tehdyillä teemahaastatteluilla. Aihetta käsitellään kolmen tutkimuskysymyksen kautta: 1) millä tavalla ja kuinka paljon näyttelijä työskentelee itsenäisesti harjoitellessaan laulua musiikkiteatteriroolia varten, 2) ketkä henkilöt kuuluvat laululliseen harjoitusprosessiin ja minkälaisena näyttelijä kokee heiltä saamansa avun tai opetuksen, ja 3) minkälaista apua tai opetusta näyttelijä saa lauluäänenkäyttöön tai laulutekniikkaan liittyen harjoitusprosessin aikana.

Tutkielman teoreettinen osuus tarkastelee musiikkiteatteria laajempana kokonaisuutena sekä erityisesti sen puitteissa tapahtuvaa lauluäänenkäyttöä. Toinen päälinja teoreettisessa viitekehyksessä on laulupedagogiikka ja sen sovellettavuus musiikkiteatteriympäristöön. Musiikkiteatteri on varsin merkittävä osa Suomessa tarjottavaa teatteriohjelmistoa. Musiikkiteatterissa yleisimmin tuotettavaa lauluääntä käsitellään tässä tutkielmassa osana rytmimusiikin laulua. Yleisesti musiikkiteatterilaulajalta vaaditaan monipuolisuutta ja joustavuutta sekä tekstin selkeää esille tuontia. Hyvä laulutekniikka nähdään tulkinnan ja ilmaisun välineenä sekä lisäksi se edesauttaa myös äänenkäytön terveellisyyttä. Musiikkiteatterilaulunopettajalta taas vaaditaan laajaa tietämystä kyseisestä genrestä sekä myös teatterityöskentelystä ylipäätään ja hänen tarjoaman opetuksen tulee tähdätä äänelliseen joustavuuteen.

Tutkimushaastattelujen perusteella voidaan sanoa, että musiikkiteatterirooliin liittyvässä laulullisessa harjoitusvaiheessa näyttelijät työskentelevät itsenäisesti ja tämän itsenäisen työn osuus on varsin merkittävä. Kapellimestari on tärkein musiikillinen vastuuhenkilö musiikkiteatterissa. Häneltä ei kuitenkaan juuri saada konkreettista lauluteknistä ohjeistusta. Sitä saatetaan saada lauluvalmentajalta tai laulunopettajalta, mutta tässä esiintyy merkittäviä teatterikohtaisia eroja. Näyttelijöiden lauluteknisistä perusteista saamaan ohjeistukseen vaikuttaa kuitenkin syntyvän puutteita, mikäli näyttelijänkoulutuksessa saatua laulunopetusta ei koeta hyödylliseksi, kapellimestareilta ei juuri saada lauluteknistä ohjeistusta ja teatteri ei välttämättä erikseen tarjoa laulunopetusta tai lauluvalmennusta. Tutkimustulosten perusteella esitän, että teatterit tarjoaisivat erityisesti musiikkiteatterirooleja tekeville näyttelijöilleen säännöllistä laulunpetusta sekä harkitsisivat tapauskohtaisesti myös produktiokohtaisen lauluvalmentajan palkkaamista tai vaihtoehtoisesti kiinnittäisivät kapellimestareiden valinnassa huomiota heidän laulunopetukseen liittyviin valmiuksiinsa.