Taiteen maisterin lopputyöni koostuu kolmesta autoteoreettisesta esseestä sekä valikoimasta runoja. Runot ovat osa maisteriohjelmassa työstämääni runokokoelman käsikirjoitusta, jonka työnimenä on "numerokirjat". Sekä esseet että runokokoelma tarkastelevat omilla keinoillaan kahta keskeisteemaa: sitä, miten ihminen pyrkii hallitsemaan ja järjestämään muita olentoja (erityisesti ei-inhimillisiä eläimiä) ympärillään, sekä sellaisia toisin- tai uudelleennäkemisen tapahtumia, tilanteita ja kokemuksia, joissa todellisuus näyttäytyy äkillisesti vieraassa valossa, eikä ole näkijälle enää entisensä.

Esseet pyrkivät löyhästi toisiinsa niveltyen hahmottamaan vastauksia seuraaville kysymyksille: 1) miksi kirjoitan, kuten kirjoitan, 2) miten kirjoitan, kuten kirjoitan, ja 3) missä kirjoitan, kuten kirjoitan. Jokaisessa esseessä esittelen jonkin konkreettisen, materiaalisen keskushahmon, jonka ympärille teksti kiertyy. Ensimmäisessä esseessä tuo motiivi on kaksipäinen vasikka, toisessa dissektoitava merenneito, kolmannessa isoisän sappikivet, jotka löytyvät muovipurkissa piironginlaatikosta. Nämä häiritsevät ja makaaberit hahmot johdattavat katseen tavallisen tuolle puolen – niistä muovautuu surrealistisia esineitä, hämmentäviä objekteja, jotka irtoavat ja irrottavat totutuista yhteyksistä ja mahdollistavat uusien kytkentöjen syntymisen, toisin näkemisen. Materiaalisten keskushahmojen, katseenkääntäjien ja häiriönaiheuttajien vaikutusten kaikupohjina toimivat teoreettiset kojeet ja apparaatit, joihin peilaan autobiografista kokemustani.

Ensimmäisessä esseessä tutkin suhdettani ei-inhimillisiin eläimiin, väkivaltaan ja hallintaan, kummallisiin järjestyksiin sekä järjestelmän vastaiseen toimintaan kaksipäisen vasikan, Donna Harawayn ja K:n avustuksella. Toisinnäkemisen välineenä toimii Harawayn diffraktio, joka opettaa minua tunnistamaan eläinten kasvot ja jonka tuottamassa uudenlaisessa valossa Luonnontieteellisen museon käytävillä kulkemisesta tulee hankalaa.

Toisessa esseessä pyrin kirjoittamaan auki oman poetiikkani ja/eli hulluuteni autobiografian. Keskiössä ovat vieraantuneisuuden kokemukset sekä vieraannuttamisen metodiikka, joihin saan inspiraatiota erityisesti surrealisteilta, kirjailija ja kirjallisuudentutkija Viktor Šklovskilta, sekä joukolta muita ihmeellisiä näkyjä, kuten Kummeli. Runon rakastamisen ydin ei kuitenkaan löydy teoriasta – se löytyy sellaisesta perimmäisestä, intiimistä ruumiillisesta kokemuksesta, jota on (kenties paradoksaalisesti) vaikea kielellistää. Jos on onnekas, tuon kokemuksen voi henkilökohtaisuudesta huolimatta jakaa yhtä vinoutuneen kohtalotoverin kanssa.

Kolmannessa esseessä tarkastelen itseäni ja läheisiäni järjestäjinä kummallisessa, elävässä vanitas-maalauksessa: kuolleen isoäitini asunnossa. Tavaran sedimenttien, hirvittävän monien mikrojärjestysten muodostamasta sekasorrosta paljastuu eräänlainen materiaalinen henkilöhistoria – sekä aivan konkreettisia paloja historiani henkilöistä. Kaikki me olemme plastista ainetta jatkuvassa uudelleenmuotoutumisen tilassa, mutta jotkut joutuvat myöntymään enemmän, kunnes alkaa tapahtua räjähdyksiä. Millaisia fragmentteja noiden räjähdysten jäljiltä jää? Essee on kirjoitettu vierekkäin ja läheisyyksissä kahden ristivalotetun lähteen kanssa: ensimmäinen on Catherine Malaboun Ontology of the Accident. An Essay on Destructive Plasticity, ja toisena valokuvat Doom Townin ydinkokeissa mutiloiduista mannekiineista.