Suomalainen kansanmusiikkikenttä on viimeisen neljän vuosikymmenen aikana kokenut monia radikaaleja muutoksia. Vanhan perinteen elvyttämisestä ja konservoinnista on siirrytty kohti uudistuvan, fuusioituvan ja rajattoman maailmanmusiikin aikakautta. Kansanmusiikkialan ammattilaisia koulutetaan korkeakoulutasolla jo kolmessa Suomen kaupungissa. Kansanmusiikin harrastajia on Suomessa useita kymmeniä tuhansia.

Uuden kansanmusiikin sävellystyötä tehdään aktiivisesti niin alan harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa. Tässä tutkimuksessa on etsitty ja eritelty niitä piirteitä, joka sitovat uudella ajalla tehdyn sävellystyön vanhaan perinteiseen kansanmusiikkiin. Tutkimusmenetelmänä on käytetty tapaustutkimusta. Informantteina on toiminut kolme kansanmusiikkialan ammattilaista.

Musiikin kansanomaisten piirteiden tunnistaminen ja luokittelu on haasteellista, sillä sanalla ”kansanmusiikki” on monia, osin ristiriitaisiakin merkityssisältöjä. Kansanmusiikki-termin rinnalle onkin monissa maissa noussut uuden polven fuusiomusiikkia paremmin kuvaava maailmanmusiikin käsite.

Haastatellut informantit eivät omassa sävellystyössään halunneet sitoutua noudattamaan tiettyjä genrerajoja. He pitivät kansanmusiikki-termiä riittämättömänä kuvaamaan omien sävellyksiensä sisältöä. Kaksi kolmesta haastatellusta kuitenkin identifioi oman muusikkoutensa ennen kaikkea kansanmusiikkikentän kautta.

Keskeisintä musiikin kansanomaisuudessa olivat haastateltavien mielestä erilaiset tyyliin liittyvät musiikin aspektit. Perinnemusiikille tyypilliset tahtilajit, soittotyylit ja yhtyekokoonpanot tuovat kansanomaisuutta myös uuteen, sävellettyyn musiikkiin.

Musiikin kansanomaisuus ei määrity vain soivan materiaalin perusteella: myös musiikin esittäjä ja esitystilanne luovat oletuksia musiikin genrestä. Säveltäjän omakuva ja sitoutuminen kansanmusiikin instituutioihin vaikuttavat osaltaan siihen, miten yksittäiset teokset luokitellaan ja millaisia elementtejä niissä kuullaan.