Rakennamme tulevaisuutta pitkälti vallalla olevien, yleisesti hyväksyttyjen, tieteellistä toimintaa ohjaavien ajatusmallien ja käsitteiden eli paradigmojen pohjalta. Se millaiset paradigmat hallitsevat, on aniharvoin tasa-arvoista. Näin ollen nykyhetki on rakentunut menneisyyttämme ohjanneiden valtarakenteiden ehdoilla.

Käytössämme olevat käsitteet ilmentävät sekä tunnistettuja että tunnistamattomia, ääneen lausumattomia ja usein tiedostamattomia maailmankuvia ja ajattelutapoja. Käsitteet ohjaavat omalta osaltaan erilaisia yhteiskunnan rakenteita, käyttäytymismalleja ja toimia, sekä sitä miten on toivottavaa tai hyväksyttyä toimia ja miten ei. (Meadows 1999) Ne vaikuttavat myös tapoihimme tuottaa ja merkityksellistää erilaista tietoa. Se mitä käsitteitä käytetään ja millaisia/minkälaisia tiedonintressejä ne pitävät tai eivät pidä sisällään, vaikuttaa siten merkittävällä tavalla tulevaisuuden rakentumiseen. Tähän viittaa myös yhä useammin esille nostettu “tulevaisuusvallan” käsite (Heinonen 2020), jolla pyritään avaamaan keskustelua siitä, kuka lopulta päättää, kenen luominen käsitteiden ja “totuuksien” mukaan tänään rakennetaan tulevaisuutta.

Länsimaisessa kulttuurissa on pitkään ollut vallalla paradigma, jossa ihminen erotetaan muusta luonnosta ja jossa luonnon arvoa määritellään pitkälti sen (länsimaiselle) ihmiselle tuottamien hyötyjen kautta (Soinnunmaa et al. 2021). Ihmistä ja ihmisen toimintaa ei nähdä osana luontoa, ja ihmisen vaikutukset tulkitaan laajalti negatiivisina muuta luontoa kohtaan. Tämä näkyy myös luonnonsuojelun diskurssissa, jossa luontoa pitää suojella ihmisen toiminnalta, mielellään erillisillä luonnonsuojeluun tarkoitetuilla alueilla, joilla ihmistoiminta on hyvin rajattua. Ihmistä ei nähdä osana tätä suojeltavaa luontoa, vaan valta-asetelmasta käsin toimivana ja muusta luonnosta ulkopuolisena.

Monet asiantuntijat ovat todenneet tämän ihmiskeskeistä ja negatiivista luontosuhdetta korostavan näkemyksen olevan yksi kestävyyskriisin juurisyistä (Soinnunmaa et al. 2021). Se eroaa myös alkuperäiskansojen tavoista käsittää ihmisen ja luonnon suhdetta. Luonnonsuojelun dekolonisaatiota, eli luonnonsuojeluun liittyvien käsitteiden ja käytäntöjen uudelleenarviointia, on siksi esitetty yhtenä tärkeimmistä kehittämiskohteista tavoiteltaessa kestävämpää tulevaisuutta (Haavisto et al. 2021).