Tässä työssä tutkittiin pianisti McCoy Tynerin soittotyyliä hänen levytysuransa alkuvaiheessa. Tutkittavaksi aihealueeksi rajattiin pianosoolo kappaleessa Autumn leaves, joka toimii tyypillisenä esimerkkinä Tynerin varhaisuran soitosta tonaalisessa ympäristössä. Soolosta tehtiin kahden käden transkriptio ja taustatietona käytettiin myös muita saman aikakauden levytyksiä ja transkriptioita niistä. Tavoitteena oli etsiä Tynerin soitolle ominaisia piirteitä juuri hänen soitettaessaan jazzstandardia pianotriolla, joka musiikillisena konseptina poikkesi olennaisesti John Coltrane Quartetista, jossa Tyner samana aikakautena soitti. Ennakko-oletuksena oli, että Tyner soittaa tällaisessa ympäristössä varsin perinteisesti. Analyysi jakautui oikean soolomelodian, vasemman käden, sekä kahden käden sointuhajoitusten tutkimiseen, ja siinä keskityttiin lähinnä melodisiin ja harmonisiin tapahtumiin. Analyysissa tarkasteltiin Tynerin soitossa esiintyviä bebopesteettisiä melodisharmonisia ratkaisuja, sekä Tynerin persoonallisen, modernimman sävelkielen osuutta soolossa. Soolomelodialinjasta analysoitiin tyypillisiä asteikkovalintoja, ja hänen tapaansa merkata sointuvaihdoksia. Vasemman käden tyypilliset hajoitukset tuotiin esille, ja tutkittiin, miten Tyner käyttää kahden käden sointuja improvisoidessaan. Analyysissa saatiin selville, että ennakko-oletusten mukaisesti Tynerin soitossa tuli niin soolomelodiassa, vasemman käden hajoituksissa, kuin kahden käden soinnuissakin vahvasti esille beboptradition, ja hänen varhaisten esikuviensa vaikutus, mutta hänen persoonallinen soittotapansa tuli myös ajoittain esille. Hänen staccatomainen fraseerauksensa oli jo tuolloin tunnistettavaa ja persoonallista, vaikkakin huomattavan erilaista kuin hänen uransa myöhemmässä vaiheessa. Ajoittainen pentatoniikan ja kvarttiharmonian käyttö, sekä hienostunut melodisharmoninen muuntelu toivat soittoon osaltaan modernimpaa sävyä, mutta eivät silti esimerkkisoolossa nouse missään vaiheessa kovin dominoivaan rooliin, vaan kosketuspinta perinteiseen bebopsoundiin pysyy koko ajan vahvasti mukana. Soolo ei tuo esille mitään uutta ja mullistavaa, mutta on hyvä osoitus nuoren McCoy Tynerin vahvasta näkemyksestä perinteisempään jazzilmaisuun.