Kunnalliseen palveluntarjontaan halutaan lisätä kuntalaisten valinnanvapautta, palvelujen vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta. On ehdotettu, että kyseiset ominaisuudet olisi mahdollista saavuttaa kilpailuelementin tuomilla kannustinvaikutuksilla. Tästä syystä on kehitetty eräänlaisia näennäismarkkinoita kunnallisten peruspalveluiden kilpailuttamiselle. Näennäismarkkinoista yleisimmät muodot ovat tilaaja–tuottaja-malli ja palvelusetelit. Tilaaja–tuottaja-mallissa kunnan tilaajaorganisaatio on erotettu tuottajaorganisaatiosta, että palvelun tuotanto voidaan asettaa alttiiksi kilpailulle. Kuntien myöntämillä palveluseteleillä kuntalainen voi hankkia tarvitsemansa palvelun itse valitsemaltaan palveluntuottajalta. Näennäismarkkinoilla palveluntuotannosta voivat kilpailla yksityisen sektorin, julkisen sektorin ja voittotavoittelemattoman sektorin toimijat. Kilpailuelementin tuominen peruspalvelujen tuotantoon ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Sen positiiviset ominaisuudet tulisi saavuttaa lisäämättä palvelujen epätasa-arvoa tai epäoikeudenmukaisuutta.

Tutkielmassa esitellään kilpailun kannustinvaikutusten tuomat potentiaaliset edut verrattuna kuntien hierarkkiseen palvelutuotantoon. Tämän lisäksi tutkielmassa esitellään edellytyksiä ja ominaisuuksia, joiden täytyy toteutua, että näennäismarkkinoilla voidaan saavuttaa näitä etuja. Tutkielmassa esitetään myös näennäismarkkinoiden rajoitteita ja ongelmia, joiden takia näennäismarkkinoilla voidaan epäonnistua tuottamaan palveluita kuntien perinteistä palvelutuotantoa tehokkaammin. Tällaisia ongelmia ovat muun muassa kilpailuttamisen aiheuttamat transaktiokustannukset, todellisen kilpailun puute, vahvojen kannustinvaikutusten tuomat haitat sekä epätasa-arvon kasvu hyvinvointipalvelujen tuottamisessa. Lopuksi tutkielmassa esitellään empiirisiä tutkimuksia näennäismarkkinoiden toimivuudesta sekä tarkastellaan näiden tutkimusten ongelmia ja haasteita. Näennäismarkkinoiden empiiristä tutkimista hankaloittaa, että laatua on hyvin vaikea mitata.