Tutkielma käsittelee kommunikoimattoman henkilöhahmon ja hänen äänensä rakentumista William Faulknerin romaanin The Sound and the Fury ja Claire Castillonin novellin ”Nœud-nœud” kerronnassa. Tutkimuskohde laajenee kerronnan tarkastelun myötä koskemaan myös muita kerronnassa ilmeneviä ääniä sekä tekijän ohjailua tiettyjen arvojen välittämiseksi ja tunnevaikutusten saavuttamiseksi. Tutkimuskohteeksi valittujen tekstien kerronta on (ainakin näennäisesti) minämuotoista ja tajunnanvirranomaista. Kohdetekstejä yhdistää tämän kerronnallisen valinnan lisäksi se, että päähenkilöt tai keskeisimmät henkilöt ovat ei-neurotyypillisiä ja vaikeasti kognitiivisesti poikkeavia, mikä on myös keskeisin teema, jota kerronta kauttaaltaan ilmentää.

Henkilöhahmojen ”ääniä” ja äänen käsitettä tarkastellaan työssä paitsi narratologian näkökulmasta, myös Bahtinin kuvaaman sankarin äänen ja äänten polyfonian näkökulmasta. Työn keskeisenä juonteena on se, pääseekö kerronnassa esiin bahtinilaisittain ”sankarin puhdas ääni” vai ei, ja mitkä kerronnalliset keinot mahdollistavat sen esiin pääsemisen. Niin ikään huomio kohdistuu siihen, miten tunnevaikutuksia säädellään kerronnan progressiossa. Työssä tarkastellaan sitä, kuinka kerronnalliset valinnat ja esiin pääsevien äänten välinen keskustelu tai rajankäynti vaikuttavat syntyviin tunnekokemuksiin ja erityisesti empatian kokemiseen. Tutkimuksessa sivutaan myös tyylilajin merkitystä syntyvien tunteiden kannalta: tällöin mielenkiinto kohdistuu kognitiivisen ja fyysisen poikkeavuuden kuvauksessa tunnevaikutusten kärjistämiseksi käytettyihin groteskin elementteihin. Kulttuuriset metaforat ja stereotypiat vammaisuudesta sekä täten vammaistutkimuksellinen näkökulma on siis myös mukana työn taustalla. Retorinen kertomusteoria punoo yhteen tutkimuksen keskeiset tavoitteet: lähtökohtana on, että kerronta on tekijän taiteellinen sommitelma, ja kerronnalliset valinnat on tehty tiettyjä tavoitteita silmällä pitäen. Kerronnan synteettinen luonne on siis tutkimuksen keskeinen lähtökohta.

Teoriakirjallisuuden pohjalta syntyneet, työtä ohjanneet tutkimushypoteesit ovat seuraavat: 1) Kommunikoimattoman henkilöhahmon ääni eli kerronnan deiktinen keskus on taiteellinen kompositio, jossa korostuvat ja yhdistyvät synteettiset sekä temaattiset aspektit.
2) Tekijä sommittelee kerronnan ja siinä ilmenevien äänten keskustelun niin, että kerronnassa tarjotaan lukijalle valittua arvopositiota tulkinnan lähtökohdaksi. Tässä annetaan myös aihio tietynlaisten tunnekokemusten syntymiseen. Oletuksena kuitenkin on, että lukijan tunnekokemus syntyy lopulta yksilöllisistä lähtökohdista. Tarkastelen erityisesti empatian mahdollisuutta lukukokemuksessa. 3) Kerronnan progressio ja esimerkiksi aukkopaikat ovat keskeisiä tunnevaikutusten säätelyn keinoja. Oletuksena tässä tutkimuksessa on, että tämän lisäksi kohdeteksteissä säädellään syntyvien tunnevaikutusten voimakkuutta tyylilajin valinnan kautta. Fyysisen ja psyykkisen poikkeavuuden kuvauksessa hyödynnetään usein groteskin ja jopa abjektin piirteitä, joiden kautta oletetaan tässä tutkimuksessa haluttavan kärjistää haluttuja tunnevaikutuksia lukijassa. Tämä tuo myös mukaan yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen aspektin – oletuksen siitä, mitä pidetään ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä tai mikä on moraalisesti oikein.

Kohdetekstini ja niiden tarkastelu sekä vahvistivat että koettelivat asetettuja hypoteeseja. Erityisen selkeästi nousi esiin tyylittelyn ja ironian merkitys empatian kokemuksen kannalta. Ääni ei välttämättä olekaan sen henkilöhahmon, jolta se aluksi vaikuttaa, vaan kyse voi olla tietoisesta äänten manipuloimisesta. Niin ikään ääni ei välttämättä edusta mitään sanottua, vaan se ilmaisee pikemminkin asenteita tai tunnetiloja. Tutkimukseni keskiössä ei siis ole kerronnan todenkaltaisuus, vaan diegesis – temaattisen ja synteettisen puolen yhteispeli, jossa tekijä käyttää valitsemiaan resursseja haluttujen vaikutusten aikaansaamiseksi.