Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee ikääntyneiden perhekäytäntöjä poikkeusoloissa Covid 19-pandemian aikana vuonna 2020. Taustametodina on sosiaalinen konstruktionismi. Ikääntyneiden perhekäytäntöjä tarkastelen David Morganin näkemysten mukaisesti kiinnittäen tutkimuksessa huomiota tavallisiin arkisiin toimiin ja tekemisiin, joilla on vaikutusta perheenjäseniin. Tutkimusaineisto on media-aineisto, joka koostuu sanomalehdissä julkaistuista ikääntyneiden haastatteluista. Tutkimus on toteutettu sisällönanalyysillä ja koodaamalla. Tutkimusaineistosta selviää, että ikääntyneiden perhekäytännöt ovat tukeneet Covid 19 -pandemian aikana ikääntyneiden hyvinvointia. Perhekäytännöt ovat tukeneet ikääntyneiden resilienssiä ja näin auttaneet ikääntyneitä selviämään Covid 19 -pandemian aikaisesta arjesta. Perhekäytännöt ovat osa ikääntyneiden aktiivista ja onnistunutta vanhenemista. Tutkimustulokset näyttäytyvät kolmen kategorian kautta; fyysinen etäisyys ja henkinen läheisyys, vuorovaikutus ja sukupolvisuus. Perhekäytännöt näyttäytyivät eri tavoin sen mukaan, miten ikääntynyt asui; yksin, puolison kanssa tai perheyhteisössä.

Perhekäytännöissä tapahtui selvä muutos pandemiaan liittyneiden rajoitusten myötä. Ikääntyneiden perhekäytännöt muovautuivat ikääntyneiden tarpeisiin neuvottelujen kautta. Yksin asuvien kohdalla fyysinen etäisyys tuotti eniten muutoksia perhekäytäntöihin. Pariskuntien kohdalla vastuuta ja riskinottoa pystyttiin vuorottelemaan. Yhteisöllisesti asuvilla perhekäytännöt voitiin kokea uhkana, koska perheyhteisön muut jäsenet jatkoivat normaalia kodin ulkopuolista elämää samalla altistaen ikääntyneen riskille koronaviruksen saamiseen. Ikääntyneiden perhekäytännöt muokkaantuivat tukemaan henkistä läheisyyttä teknisten apuvälineiden välityksellä ja toteuttamalla yhteydenpitoa aiempaa useammin. Ikääntyneiden perhekäytännöissä esillä oli henkiseen läheisyyteen liittyen kokemus huolenpidosta, yhteisöllisyydestä ja turvallisuudesta. Pariskuntien kohdalla henkinen läheisyys näyttäytyi perhekäytännöissä puolison kanssa yhteisen tekemisen ja suhteen tiivistymisen kautta. Yhteisöllisessä asumisessa taas perhekäytäntöjen toimijoiden läsnäolo oli tukena perhekäytäntöinä koko ajan. Vuorovaikutus ikääntyneiden perhekäytännöissä toteutui vain osittain. Tunteiden ilmaiseminen rajoitetussa vuorovaikutuksessa ei toteutunut kaikilta osin. Perhekäytäntöjen vuorovaikutuksesta jäi puuttumaan fyysinen kosketus. Erityisesti tämä näkyi ikääntyneiden kuvauksissa huolena siitä, ettei lapsenlapsia saanut halata tai pitää sylissä. Ikääntyneiden perhekäytännöissä näkyivät sukupolvet läpi koko aineiston. Samaan aikaan kun ikääntyneiden perhekäytäntöjen toteutuminen siirtyi toimintojen kautta toisille sukupolville, asia muuntui myös toiseen suuntaan. Ikääntyneen perhekäytännöt muovautuivat niin ikääntyneen kuin myös muiden perheenjäsenten tarpeiden mukaan, mikä taas tukee yhteenkuuluvuuden tunnetta ja elämän merkityksellisyyttä.

Johtopäätöksinä voi todeta, että ikääntyneiden perhekäytännöt näyttäytyivät Covid 19-pandemian poikkeusolojen aikana monimuotoisena kokonaisuutena, jota ei voi tarkastella suppeasti vain kapean näkökulman kautta tai tarkastellen kaikkia ikääntyneitä yhtenä ryhmänä. Tutkimusaineistossa ikääntyneiden perhekäytännöt näyttäytyvät monitasoisena ja tarpeen mukaan muuntuvina. Laajemmin yhteiskunnallisesta kannalta tarkastellen, ikääntyneiden perhekäytännöt ovat merkityksellinen voimavara, jota ei riittävästi ole tunnistettu ja tutkittu niin tavallisessa arjessa kuin ei myöskään Covid 19 -pandemian ajalta.