Tutkielman tarkoitus on tutkia millaista paikantunutta tietoa kehitysvammaisuus yhteisvaikutuksessa yksilön muiden sosiaalisten asemoitumisten kanssa tuottaa, sekä millaisia erityisiä voimavaroja ne voivat mahdollistaa. Pyrkimyksenäni on voimavaroihin keskittyvän näkökulman kautta monipuolistaa kuvaa kehitysvammaisuudesta, joka monesti esimerkiksi vammaistutkimuksen kentällä tulee nähdyksi rakenteellisen syrjinnän ja näiden tuottamien vaikeuksien kautta. Edellä mainittujen esiin nostaminen on tärkeää, mutta vain negatiivisten puolien esiintuominen luo yksipuolista kuvaa kehitysvammaisuudesta ja pitää osaltaan yllä kehitysvammaisuuteen usein liitettyjä stereotypioita toiminnan, kuten syrjinnän, kohteina, jolloin heidän oman toimijuutensa huomioinen jää taka-alalle. Tutkielma perustuu sosiaalisen vammaistutkimuksen näkemyksiin siitä, että vammaisuus ei ole pelkkä fyysinen tai biologinen ominaisuus vaan se muotoutuu sosiaalisissa suhteissa. Kun esimerkiksi kehitysvammaisuutta ei oteta annettuna, vaan ennemmin rakentuvana yhteiskunnan ja yksilön välillä, tarkastelun kohteeksi muodostuvat erilaiset puhetavat ja käytännöt, joilla kehitysvammaisuutta luodaan ja ylläpidetään. Kriittisen vammaistutkimuksen parista noussut ajatus myönteisestä erilaisuudesta on yhtäältä myös tutkielmaani ohjaava tekijä. Myönteisen erilaisuuden ajatus lähtee siitä, että erilaisuutta ei koeta tarpeelliseksi selittää pois vaan se pyritään ennemmin näkemään vahvuutena. Standpoint-teorian mukaan marginalisoituihin ihmisryhmiin, kuten kehitysvammaisiin luokitellut ihmiset sisäistävät oman näkökulmansa lisäksi myös valtaväestön maailmankuvan. Näin ollen marginalisoiduilla yksilöillä voi olla jotain sellaista erityistä tietoa maailmasta, jota valtaväestöön kuuluvilla ei välttämättä ole. Katson tällaisen erityisen tiedon omaamisen kehitysvammaisten marginalisoituun asemaan liittyväksi vahvuudeksi, jonka kautta voimme ehkä ymmärtää jotain uutta yhteiskunnastamme ja suhteestamme vammaisuuteen. Yksilöt tulevat kuitenkin kategorisoiduksi myös monien muidenkin identiteettiensä osien kautta, kuin ainoastaan kehitysvammaisuuden. Siksi on tärkeää tarkastella heitä ennemmin kokonaisuuksina kuin pelkän yhden identiteettiryhmän edustajina. Työkaluna tässä toimii intersektionaalinen lähestymistapa ymmärtää yksilö useiden sosiaalisten asemoitumisten ja päällekkäisten identiteettien risteymäkohtana. Näiden erilaisten risteävien identiteettien vaikutus saattaa vaihdella tilanteesta toiseen. Tämän tilanteisuuden analysointiin käytän Jyrki Jyrkämän hahmottelemaa kuutta toimijuuden modaliteettia. Tutkielmani aineisto koostuu yhteensä 11 haastattelusta, jotka suoritettiin keväällä 2021. Analysoin aineistoani diskurssianalyyttisin ottein ja tarkastelen aineistossa esiintyviä puhetapoja leimatun identiteetin ja vastapuheen käsitteiden kautta. Tämän jälkeen luen aineistosta ulos erityisiä voimavaroja, intersektionaalisuutta ja toimijuutta. Haastatteluihin osallistujilla oli moninaisia kokemuksia omasta kehitysvammaisuudestaan. Osa suhtautui siihen arkisen neutraalina asiana, muutamilla se herätti positiivisia tunteita kuten ylpeyttä. Kukaan haastatelluista ei puhunut negatiiviseen sävyyn omasta kehitysvammaisuudestaan. Negatiiviset kokemukset liittyivät lähinnä siihen, miten muut ihmiset ovat haastatteluun osallistuneisiin suhtautuneet, kuten esimerkiksi käyttämällä vammainen -sanaa heistä haukkumistarkoituksessa. Monet haastatteluun osallistuneista tunnistivat erilaisia kielteisiä kehitysvammaisuuteen liitettyjä mielikuvia, kuten passiivisuus, sairaus ja toisista riippuvaisuus. Näistä kielteisistä mielikuvista pyrittiin irrottautumaan muun muassa vastapuheen keinoin. Kehitysvammaisten marginalisoitu asema tuottaa monenlaisia rakenteellisia esteitä ja saattaa rajata osallisuutta. Tämän lisäksi se voi myös tuottaa erityistä tietoa ja luoda sellaisia toimintamahdollisuuksia ja voimavaroja, joita valtaväestöön kategorisoiduilla ei välttämättä ole.