Valtiojohtoiset keskuslaitokset olivat osa yhteiskunnan uudelleenjärjestäytymistä 1800-luvun lopun Suomessa. Laitosten rakentaminen oli sivistyskysymys ja osa yhteiskunnan modernisointia, jolle etsittiin mallia Keski-Euroopasta. Modernissa laitoksessa toteutettu hoito perustui moderniin psykiatriaan ja vanhat huollon muodot miellettiin takapajuisiksi ja julmiksi. Kyläyhteisön sijaan hourusta huolehtiminen ajateltiin valtion velvollisuudeksi, sillä vain valtion johdolla mielisairaanhoito ajateltiin saavan aikansa vaatimuksia vastaavaksi. Tässä tutkielmassa käsitellään mielisairaalaorganisaation muotoutumista rakennustutkimuksen näkökulmasta. Tutkimukseni varsinainen kohde on Pitkäniemen valtiollinen keskuslaitos, jota alettiin suunnitella 1800-luvun lopulla. Työssä perehdyn Pitkäniemen suunnitteluun, toteutukseen ja laitoksen toiminnan ensimmäisiin vuosikymmeniin. Rakennettua tilaa koskevan analyysin välityksellä olen tulkinnut myös sitä kulttuuria, jossa moderni keskuslaitos rakennettiin ja aloitti toimintansa.

Rakentaminen on kulttuurista toimintaa, jossa ihminen rajaa tilaa toiminnoilleen. Rakennetun tilan kulttuurisen ja sosiaalisen luonteen välityksellä voi tulkita yhteiskunnassa vallitsevia normeja, ajattelutapoja ja merkitysjärjestelmiä. Rakennustutkimus mahdollistaa sosiaalisen todellisuuden tutkimuksen arkkitehtuurin konkretisoivasta näkökulmasta. Mielisairaala-arkkitehtuuri heijastaa paitsi hoitoideologiaan liittyviä oletuksia myös koko yhteiskuntaan liittyviä perustavanlaatuisia jakoja. Työssäni tarkkailen keskuslaitosta ensinnäkin suhteessa kaupunkiin ja muuhun ympäristöönsä, toiseksi pohdin laitokseen kuuluvien rakennusten keskinäisiä suhteita ja lopulta analysoin sisätilan antamaa kehystä laitoksen elämälle. Tarkkailen mielisairaalaa sosiaalisten suhteiden ja vallan verkostona. Analyysini on saanut vaikutteita foucault’laisesta tutkimustraditiosta, jossa modernisoitumista lähestytään vallankäytön mekanismeina ja yksilöiden identiteettien rakentamisena.

Keskeinen tutkimustani avaava lähdeaineisto on arkkitehtipiirustukset, joiden avulla selvitin, miten sairaalan sosiaalinen toiminta jaettiin tiloihin. Tarkoitukseni on kuitenkin välttää arkkitehtuurin determinismiä ja pikemminkin tulkita tilan jakoon liittyviä oletuksia. Laitos oli yhteiskunnallisesti uutta arkkitehtuuria, joka etsi vuosisadan vaihteessa muotoaan. Valtiojohtoisena mielisairaiden hoitoon keskittyvänä laitoksena rakennuskompleksi edusti yhteiskunnan uudelleenjakautumista. Pitkäniemi toteutettiin paviljonkiarkkitehtuurin mukaan, jossa laitos jaettiin pohjakaavoiltaan poikkeaviin potilaspaviljonkeihin, jotka muodostivat laitoksen osastot. Paviljonkijärjestelmä perustui ajatukseen pakkokeinoista vapaasta hoidosta ja suhtautumisesta hoidokkeihin yksilöinä.

Keskuslaitoksen arkkitehtuurin kautta välittyi moniulotteinen kuva yhteiskunnan modernisoitumisen perusteista. Pitkäniemen suunnittelua ohjasivat psykiatriset ajatusmuodot ja valtiollinen väestöpolitiikka. Laitoksen rakentamisen keskiössä oli mielisairaan uudistuva määrittely näistä kahdesta näkökulmasta. Modernin laitoksen tunnuspiirre oli epämääräisen vaivaisten massan luokittelu ryhmiin. Keskuslaitokset erillisenä tilana kaupungin ja muun asutuksen ulkopuolella oli osoitus väestön jakamisesta selvemmin tuottavaan ja tuottamattomaan osaan. Hourut omana ryhmänään erotettiin muiden vaivaisten joukosta erilliseen laitokseen, jossa heidät jaettiin ensisijassa sukupuolen, sitten säädyn ja lopulta sairauden oireiden perusteella. Pitkäniemen paviljonkijako, jolla eroteltiin erilaiset potilasainekset taudinkuvansa mukaan, edusti psykiatrian tieteellistä luokittelua. Laitos toteutti psykiatrian diagnostista jakoa, jonka muuttuessa laitoksen tilassa tehtiin hoitoa ajanmukaistaessa radikaalejakin muutoksia. Tilassa toteutetut muutokset heijastivat muutoksia siinä, miten psykiatrinen sairaus ja psykiatrisesti sairaat ryhmänä käsitettiin.

Pitkäniemen suunnittelua ohjasi ajatus sairastuneiden parantamisesta tervehdyttävässä parantolamaisessa ympäristössä jälleen työkykyisiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi. Lääketieteelliseksi miellettyyn suunnitteluun vaikuttivat olennaisesti myös johtavan luokan ihanteet oikeanlaisesta tavasta elää. Laitoksen silmiinpistävin jako oli potilaiden sukupuolinen erottelu jakamalla niemi kahteen puoleen. Pakkokeinoista vapaa ja yksilölliset ominaisuudet huomioiva hoitotapa tähtäsi vaikuttamiseen hoidokkiin yksilönä. Potilaat erottava arkkitehtuuri mahdollisti yksilöiden valvomisen ja ohjaamisen. Siistissä ympäristössä, oikeanlaisen ohjaamisen ja ojentamisen avulla sairastuneen ajateltiin elpyvän henkisesti ja ruumiillisesti. Laitoksessa potilasta ajateltiin voivan ohjata oikeaan suuntaan, jolloin mielisairauteen johtaneet syyt, kuten onania, juopottelu tai kuljeskeleva elämäntyyli, saatiin kitkettyä yksilön elämäntavasta. Laitoshoidon volyymi kasvoi koko 1900-luvun alun ja vakiintui viimeistään 1920-luvun kuluessa. Mielisairaalasta osana modernien laitosten kompleksia muodostui vähitellen yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista instrumenteista, jonka tehtävä muotoutui yhä uudelleen mielisairauden käsittämisen muuttuessa.

Asiasanat: 1900-luku, psykiatriset sairaalat, psykiatrisesti sairaat, arkkitehtuuri, toiseus, laitoshoito, tila