Tutkimus käsittelee itsenäisestä, uskonnosta irrotetusta etiikanopetuksesta Suomessa 1900-luvun alussa käytyä keskustelua. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Miksi ja millä perusteilla etiikka haluttiin oppiaineeksi kansakouluun? Kuka sitä halusi ja millainen asema sille haluttiin antaa? Miksi ja millä perusteilla itsenäistä etiikanopetusta vastustettiin ja kuka sitä vastusti?

Kirkon edustaman kristillisen yhtenäiskulttuurin haastaneet radikaaliälymystö ja sosialistit esittivät 1900-luvun alkuvuosina kansakoulun uskonnonopetuksen korvaamista tunnustuksettomalla etiikanopetuksella. Laajemman huomion itsenäinen etiikanopetus sai, kun suomalaiset pedagogit 1910-luvulla kiinnostuivat kansainvälisen moraalikasvatusaatteen innostamina ajatuksesta antaa etiikanopetusta uskonnon rinnalla, ei sitä korvaavana aineena. Kontekstin pedagogien etiikanopetuskeskustelulle loivat kansalaisyhteiskuntakehitykseen liittynyt tarve kasvattaa kansaa kantamaan kansalaisena toimimisen vastuu sekä vuosisadan alussa laajasti julkisuudessa esiintynyt huoli kansan moraalin laskusta. Edistyspuolueen poliitikosta ja Suomen tuon ajan johtavasta pedagogisesta auktoriteetista Mikael Soinisesta tuli uskonnosta irrotetun etiikanopetuksen innokkain puolestapuhuja.

Uskonnonvapaus- ja oppivelvollisuuslakien voimaantulo 1920-luvun alussa synnytti tarpeen järjestellä uudelleen kansakoulujen katsomusopetus. Lakiehdotuksessa kansakoulutoimen järjestysmuodon perusteiksi uskonnon rinnalla ehdotettiin annettavan kaikille yhteistä tunnustuksetonta etiikanopetusta. Lakiehdotus synnytti kiivaan keskustelumyrskyn. Laajin ja vaikutusvaltaisin kampanja itsenäistä etiikanopetusta vastaan oli Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton organisoima kirkkokansan nousuksi kutsuttu seurakuntakokousten sarja. Etiikanopetusteema politisoitui kesän 1922 eduskuntavaaleissa. Sosialidemokraattien myönteinen suhtautuminen etiikanopetukseen lisäsi epäilyksiä oppiainetta kohtaan ja mm. kokoomus otti etiikanopetuksen vastustamisen vaaliaseekseen. Näkyvimmin pakollista etiikanopetusta asettuikin vastustamaan joukko kokoomuspappeja etunenässään Paavo Virkkunen, joka muiden pedagogien ohella oli edellisellä vuosikymmenellä innostunut moraalikasvatusaatteesta. Uskonnosta erillään annettava etiikanopetus ei kuitenkaan Virkkusen ja muiden vastustajien mielestä voinut olla se tapa, jolla suomalaisten moraalia kohotettaisiin. Etiikanopetusta vastaan esitettiin niin pedagogisia, poliittisia kuin maailmankatsomuksellisiakin perusteluja. Punaisena lankana vastustajien argumenteissa kulki näkemys uskontoon pohjaavan moraalin välttämättömyydestä sisällissodan jälkeisen Suomen olojen järjestämisessä.

Tutkimuksen näkökulma on aatehistoriallinen. Aatehistoriallisella tarkastelulla pyritään avaamaan etiikanopetuskeskusteluun osallistuneiden tapaa ymmärtää, kokea ja tulkita oppiaineen luonnetta ja merkitystä sekä siihen liittyviä kasvatusopillisia, poliittisia ja maailmankatsomuksellisia aatteita. Esimerkiksi Mikael Soininen ja Paavo Virkkunen ihailivat molemmat suuresti moraalikasvatusliikkeen pioneeria Fr. W. Foersteria, mutta tulkitsivat häntä hyvin eri tavoin; toinen käytti foersteriläisiä argumentteja puolustamaan, toinen taas vastustamaan itsenäistä etiikanopetusta. Myös keskusteluun osallistuneiden tulkinnat Suomen 20-luvun yhteiskunnallisesta tilanteesta ja henkisestä ilmapiiristä erosivat suuresti toisistaan. Siinä kun etiikanopetus oli Soiniselle pelkkä kansalaiskuntoa kohottava pedagoginen uudistus, oppiaineen vastustajat näkivät sen osaksi 1800-luvun lopulla alkanutta kirkon ja uskonnon asemasta käytyä taistelua. Etiikanopetus koettiin uhaksi kirkon ja uskonnon asemalle sisällissodan jälkeisessä tilanteessa, jota määrittivät epävarmuus uskonnonvapauslain seurauksista, uskonnonopetuksen asemasta sekä kirkon ja valtion suhteesta. Etiikanopetuskiista ratkesi vastustajien kannan mukaisesti, niin että vuonna 1923 voimaan tulleessa laissa kansakoulun järjestysmuodon perusteista etiikanopetusta määrättiin annettavaksi ainoastaan korvikeaineena uskonnonopetuksesta vapautetuille oppilaille ja tällöinkin liitettynä uskonnonhistorian opetukseen.

Tutkimuksen lähteenä on käytetty kasvatusopillista kirjallisuutta, (koulu)poliittisina kannanottoina julkaistuja kirjasia, uskonnonopetusta sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakeja sivuavia aikalaisteoksia, kasvatus- ja kulttuuriaikakauslehtien (mm. Kasvatus ja koulu, Kansakoulun lehti Opettajainlehti) artikkeleita, sanomalehtiartikkeleita (erityisesti etiikanopetusta vastustaneet Kotimaa ja Herättäjä ja sitä puolustanut Helsingin Sanomat), koulukomiteoiden pöytäkirjoja, mietintöjä, kouluhallituksen asiakirjoja, puoluekokouspöytäkirjoja, eritasoisen kirkollisen ja seurakuntatoiminnan pöytäkirjoja