Hakutermit:

sotahistoria, jatkosota, virolaiset, vapaaehtoiset, rykmentti

Suomen jatkosodassa palveli vuonna 1944 virolainen joukko-osasto, Jalkaväkirykmentti 200. Se perustettiin Päämajan komento-osaston käskyllä 9. helmikuuta 1944. Perustamista edelsi vuoden 1943 aikana virolaisnuorten joukkoliikkeeksi kehittynyt ryntäys Suomen armeijaan. Tulijoilla oli esitettävänään suomalaisille aivan erityinen päämäärä: saada Suomessa laajamittainen sotilaskoulutus Viron tasavallan uudeksi runkojoukoksi. Sen vuoksi he pyysivät Suomea kouluttamaan heistä kokonaisen joukko-osaston.

Pyyntö oli Suomelle hankala ja Suomen samanaikainen suhde Saksaan teki asiasta poliittisesti arkaluontoisen. Vapaaehtoisten hanke tähtäsi yksiselitteisesti Viron etuun ja siten epäsuorasti Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaa vastaan. Jatkosodassa Suomi oli Saksan aseveli ja tuntuvasti riippuvainen sotamahdin ase- ja viljatoimituksista. Viro oli muutoinkin koko jatkosodan ajan Suomen ja Saksan suhteita hiertävä kiistakapula; Saksan silmissä Suomen armeijaan tungeksivat virolaiset olivat rintamakarkureita, joita kiinni saadessaan Saksa rankaisi kovalla kädellä.

Tässä tutkimuksessa selvitetään rykmentin perustamispäätöstä edeltäviä vaiheita sekä etsitään vastausta kysymykseen, miksi Suomen armeija talvella 1943­1944 kaikesta huolimatta toteutti virolaisten toiveen. Vuoden 1943 mittaan on täytynyt tapahtua paljon, sillä vielä keväällä 1943 Suomi ensi reaktionaan kielsi vapaaehtoisliikkeen vastaanottamisen armeijaan.

Vielä mielenkiintoisemmaksi rykmentin perustamispäätös muuttuu, kun muistetaan, että syksyllä 1941 Suomi ei edes tunnustanut koko Viron tasavallan olemassaoloa. Kaksi vuotta myöhemmin Suomi oli valmis kouluttamaan olemattoman Viron tasavallan hallituksen alaiselle armeijalle sotavoimaa. Ei pitäisi olla itsestäänselvää, että niin tapahtui.

Tutkittava ajanjakso on joukkoliikkeen ensimmäisten veneellisten saapumisesta 13. ja 18. maaliskuuta 1943 alkaen rykmentin perustamiseen 9. helmikuuta 1944. Keskeisinä lähteinä olen käyttänyt II maailmansodan jälkeen Ruotsiin ja Kanadaan siirtyneiden virolaisten vapaaehtoisten taltioimaa muistiinpanoaineistoa. Päämajan vapaaehtoistoimiston suomalaisten upseereiden sekä Päämajassa palvelleiden virolaisten upseereiden kirjoituksia on säilynyt vuodesta 1956 julkaistussa Põhjala tähistel -vuosikirjassa. Sota-arkistossa Päämajan vapaaehtoistoimiston kansiot, 1990-luvulla tekemäni veteraanien haastattelut sekä muistelmakirjallisuus on täydentänyt kuvaa. Suomen ulkopoliittista asemaa ovat valaisseet ulkoministeriön poliittiset tiedotukset, ja Suomen ja Saksan suhteita, erityisesti Päämajan johdon tapaa hoitaa sotilassuhteita Saksaan, käsittelen Markku Jokisipilän tutkimusten valossa.

Koska etsin vastauksia selvittämällä perustamisprosessia, näkökulma prosessin edetessä vaihtelee sotilaallisesta poliittiseen. Maan poliittiset johtajat puuttuivat asiaan eri yhteyksissä tai vaikuttivat asian kulkuun, minkä lisäksi Päämaja teki omia, osittain sotilaallisia ratkaisujaan. Ne kytkeytyvät prosessissa yhteen.

Miksi Suomi päätyi kouluttamaan virolaisen jalkaväkirykmentin? Suomi otti toki mielellään vastaan apuvoimaa, jota näytti olevan tulossa yhä kasvavia määriä. Vuoden 1944 alussa Suomi joutui myös huomioimaan Saksan sotavoiman heikkenemisen tuomat riskit. Toisaalta samainen Saksan heikkeneminen oli edellytys sille, että Suomi halusi ja saattoi yhä avoimemmin ryhtyä tukemaan virolaisia ja heidän kansallista hankettaan.

Saksasta johtuen vapaaehtoisten liikehdintä johti myös sisäpoliittiseen kädenvääntöön syksyllä 1943. Väännön seurauksena Suomi korjasi siihen saakka varsin saksalaismyönteistä pakolaispolitiikkaansa ja lopetti virolaisten pakolaisten henkilötietojen luovuttamisen saksalaisille sotilasviranomaisille.

Suomi olisi voinut kouluttaa virolaiset nopeamminkin avuksi Suomen rintamalle, mutta päätyi kouluttamaan virolaisille kokonaisen rykmentin, koska virolaiset sitä varta vasten ja erikseen perustellen pyysivät. Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto tiesivät virolaisrykmentin kansallisista tavoitteista. Suomi sitoutui huomattavan virallisella tasolla ”virolaiseen jääkäriaatteeseen”. Samalla hankkeeseen osallistuneet suomalaiset ­ kansanedustaja Urho Kekkonen, sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna, Päämajan vapaaehtoistoimiston upseerit, Päämajan johto sekä koulutussuunnitelmien laadintaan osallistuneet komentajat ­ sivuuttivat hämmästyttävän kevyesti sen seikan, että rykmentin kouluttaessaan Suomi tuli puuttuneeksi vieraan valtion maanalaiseen vastarintatoimintaan. Päämaja mahdollisesti varmisti oikeudellisen selustansa siinä vaiheessa, kun rykmentin kotiinpaluuta valmisteltiin.

Jalkaväkirykmentti 200:n sotilaat palasivat Viroon elokuussa 1944 täyttämään valitsemaansa tehtävää. Poliittinen vastuu rykmentin kouluttamisesta jäi marsalkka Mannerheimin ja hänen lähimmän miehensä, kenraali Heinrichsin kannettavaksi. Mannerheim toteutti rykmentin perustamisessa jo tutuksi tulleita tapojaan hoitaa sotilassuhteita Saksaan. Ylipäällikkö teki sotilaallisten ratkaisuiden lisäksi tarvittaessa ulkopoliittisia ratkaisuja ohi hallituksen ja lähimpänä kätenään kenraali Heinrichs, ”oma ulkoministerinsä”.