Tutkielmani aiheena on raiskauksen uhrin aseman muutos ruotsalaisessa lainsäädännössä keskiajalta vuoteen 1779. Päälähteeni on lainsäädäntö, mutta vertailen sitä paikottain käytännön oikeustapauksiin. Painotan lainsäädännössä tapahtunutta muutosta, sillä lait heijastavat pikemminkin yhteiskunnan normeja kuin käytäntöä. Työni pitkä aikarajaus perustuu annalistisen koulukunnan näkemyksiin pitkän aikavälin tutkimuksesta: se pyrkii hahmottamaan yksittäisten tapahtumien ja henkilöiden taustalla vaikuttavia tekijöitä tai struktuureita, jotka ovat pysyvämpiä. Koulukunnan anti historiantutkimukselle on ollut laajojen kehityskulkujen löytämisessä.

Tutkielmani avaa lainsäädännön asettamia velvollisuuksia ja oikeuksia sekä sitä kuinka ne muuttuivat pitkällä aikavälillä. Tavallisesti oikeushistoriaa lähestytään niin, että käytäntöä verrataan lain kirjaimeen, jolloin kyseessä on lain noudattaminen. Koska tutkielmani ei painota niinkään käytäntöä vaan rakenteita, se pyrkii selvittämään sekä raiskatun ja raiskauksesta syytetyn oikeudellisia mahdollisuuksia että velvollisuuksia, toisin sanoen lainsäädännön asettamia selviytymiskeinoja ja yhteisöllisiä verkostoja. Tällöin haasteen muodostaa se, että keskiaikainen ja uuden ajan alun lainsäädäntö oli kasuistista, eli prosessioikeus on sekoittuneena yksityis- ja rikosoikeuteen.

Keskiaikaisessa lainsäädännössä raiskaus on yksi vakavimmista rikoksista ja sitä verrataan henkirikokseen. Käytännön lähteet esittävät, että siitä langetettiin harvoin tuomioita Euroopassa. Syynä saattoi olla rangaistuksen pelottavuus: raiskauksesta tuomitun kuolemantuomio toteutettiin miekalla mestaamalla. Toinen syy oli, että rikos oli vaikea todistaa. Naisen edusmiehisyyden alaisuus rajoitti naisen oikeudellista asemaa. Laissa tämä tarkoitti, että ainoastaan edusmies sai puhua naisen puolesta oikeudessa, nostaa syytteen tai toimia todistajana. Raiskaus ei tarkoittanut lainsäädännössä samaa asiaa kuin nykyisessä lainsäädännössä. Suomen lainsäädännössä sitä nimitettiin vuoteen 1998 asti väkisinmakuuksi. Nimekkeen alkuperä on historiallinen, sillä vanhimmissa ruotsalaisissa laeissa nainen vietiin väkisin hänen perheeltään, joko isältään, veljiltään tai muilta miespuolisilta sukulaisilta. Raiskaus ei kohdistunut naiseen itseensä, sillä naisella ei ollut oikeutta valita aviopuolisoaan. Tällöin väkivallan laatu ei määritellyt teon vakavuutta niin kuin nykyään. Teko määräytyi sen mukaan, missä määrin syytetty todisti syyttömyytensä tai missä määrin uhri pystyi todistamaan epäillyn syylliseksi. Varhaisimassa pohjoismaisessa maakuntalaissa, Skoonen maakuntalaissa, myös naisen täytyi todistaa syyttömyytensä, tosin edusmiehensä avulla.

Naisrauhan rikkominen tarkoitti, lain varhaisimmassa kirjaimessa, naisen varastamista hänen suvultaan. Naisenryöstö ei tarkoittanut maakuntalakien aikana tapaa avioitua vaan sen merkitys pohjautui, samalla tavoin kuin muidenkin avioliiton ja raiskauksen säädöksien, Mooseksen lakiin. Tutkielmani havainnollistaa Mooseksen lain yhteyttä keskiaikaiseen lainsäädäntöön Elsa Sjöholmin tutkimuksen avulla, jolloin maakuntalakeja tutkitaan valtapoliittisesti. Perinteisessä tulkinnassa maakuntalaeista on mahdollista erotella toisistaan kirkollinen, maallinen ja tapaoikeus. Maakuntalakien lainsäädäntöön tulee suhtautua niin kuin muuhunkin lähdeaineistoon eli käyttää niitä syntyajankohdan lähteenä. Mannermainen oikeus pohjautuu Mooseksen lakiin: myös maakuntalakien prosessioikeus on peräisin siitä eikä muodosta jäännettä sukujen välisestä oikeudesta. Verikostojen ja sukujen omakohtaisen oikeuden rajoittaminen ovat peräisin Mooseksen laista. Maakuntalait laadittiin, koska katolinen kirkko pyrki maakuntalakien avulla saaman koko Ruotsin valtakunnan kanonisen oikeuden piiriin.

Prosessioikeuden tutkiminen raiskauksen yhteydessä tukee Sjöholmin tutkimustuloksia. Aiemmin kirkonkin käyttämät menetelmät, kuten jumaltuomiot ja valan vannominen, olivat tarjonneet syytetylle liian helpon väylän puhdistautua syytteistä. Mitä enemmän viranomaiset saivat osallistua oikeudelliseen päätöksentekoon lautakunnan välityksellä, sitä enemmän helpotettiin uhrin mahdollisuuksia tehdä asiasta todistajajuttu. Tämä mahdollisti, että kirkko ja kruunu pääsivät määrittelemään, mitä todisteita raiskauksesta vaadittiin. Viranomaiset saivat myös osan sakoista, sillä vähitellen lautakunta, jota käytettiin myös naisrauhan ratkaisemisessa, oli kuninkaan valitsema. Itse teosta kiinni jäänyt raiskaaja sai ankarimmillaan kuolemantuomion. Muussa tapauksessa syytetty julistettiin rauhattomaksi, eli menettämään kaiken irtaimen omaisuutensa ja lähtemään pois maakunnasta. Myöhemmissä valtakunnan laeissa hän menetti oikeudellisen suojansa ja hänet karkotettiin koko valtakunnasta. Vain raiskatun naisen edusmiehellä oli oikeus teon anteeksiantamiseen. Kun Maunu Eerikinpojan maanlaki tuli voimaan 1300-luvun puolivälissä, sekä lautakunnan että kuninkaan vallan merkitys kasvoivat lainsäädännössä. Naisrauhassa tämä tarkoitti, että uhrilla ei ollut enää mahdollisuutta esittää todisteita ennen kuin kuninkaan lautakunta oli ensin päättänyt, oliko syytetty syyllinen rauhanrikkomiseen. Vielä maakuntalakien aikana uhri oli saattanut silminnäkijätodisteiden avulla estää syytettyä todistamasta syyttömyyttään millään tavoin. Jos teko ei ollut ilmeinen tai uhrilla oli riittäviä silminnäkijätodisteita, asiasta päätti 12 miehen lautakunta, joka oli molempien osapuolten valitsema. Vuoden 1734 laissa legaalinen oikeusteoria muodosti osan lainsäädännöstä ja muutti todistustaakan painopistettä. Siinä syytetty oli syytön niin kauan kuin toisin todistettiin. Epäselvissä tapauksissa oli tuomarin parempi vapauttaa syytetty kuin tuomita hatarin todistein. Tämä muutti samalla oikeuden soveltamista. Lainsäädäntö määritteli tarkoin, mitä näyttöä asiasta vaadittiin. Tuomarin täytyi laatia kirjallinen lausunto lain kohdista, johon päätös perustui. Aiemmin lautakunta oli päättänyt asian totuudesta todisteiden perusteella. Raiskauksen uhrin oikeudellinen asema muuttui keskiajalta lähtien huonommaksi, sillä vähitellen kuninkaan valta vähensi asianomaisen oikeutta esittää todisteita. Uuden ajan alussa legaalinen oikeusteoria antoi syytetylle paremman oikeusturvan kuin keskiajan oikeus, joka oli vaatinut syytetyn aina todistamaan syyttömyytensä.

Tutkittaessa raiskausta ruotsalaisissa maakuntalaeissa on löydettävissä monissa kohdin yhteneväisyyksiä eurooppalaiseen keskiaikaiseen laindääntöön. Myös Mooseksen lain vaikutus eurooppalaiseen oikeuteen on todennäköisempi vaihtoehto kuin sukuyhteiskunnan tapaoikeus, jota lainsäädännöllä olisi pyritty rajoittamaan. Sukujen valta oli vahva etenkin Svean maan laeissa, mutta vähitellen asianomaisen asema heikkeni maalliseen valtaan nähden ja myös kirkko menetti valta-asemaansa kuninkaalle. Eniten raiskauksen uhrin oikeudellinen asema muuttui keskiajalta uuden ajan alkuun siinä, ettei uhrilla tai hänen oikeudestaan vastaavalla edusmiehellä ollut niin suurta valtaa todistaa raiskaus tapahtuneeksi niin kuin asianlaita oli ollut Svean laiessa, joissa asianomaisen valta oli Sjöholminkin mukaan suurimmillaan suhteessa kuninkaan tai kirkon valtaan lainsäädännön kautta. Raiskauksen yhteydessä suvun merkitys naisen oikeudelliseen asemaan oli merkittävä, mutta se ei selitä sitä, että naisenryöstö olisi ollut varhaisin muoto avioitua vaan että lainsäädäntö pyrki rajoittamaan sitä.