Tarkastelen väitöskirjassani, miten ranskalaiset historioitsijat käsittelivät merovingikuningattaria vuosien 1814 ja 1848 välisenä aikana. 1800-luvun alussa monarkia palautettiin Ranskaan ja runsaassa 30 vuodessa se läpikävi muutoksen ennen suurta vallankumousta vallinneen hallitustavan imitaatiosta porvarilliseksi ja perustuslailliseksi monarkiaksi. Nämä muutokset monarkiassa pakottivat aikakauden historioitsijat uudelleenarvioimaan koko Ranskan historian sekä monarkian roolin historiassa. Tutkimukseni tavoite on tuoda uusia näkemyksiä aikakauden historiankirjoitukseen tarkastelemalla, miten varhaiskeskiaikaisia kuningattaria käsiteltiin historiankirjoituksessa ja miten heidän käsittelyyn vaikutti aikakauden keskustelu monarkian roolista ranskalaisessa yhteiskunnassa ja historiassa. Kuvaukset kuningattarista vaihtelivat kirjoittajan ja aiotun lukijakunnan mukaan. Historioitsijan tehtävänä oli kirjoittaa huomionarvoisista tapahtumista ja henkilöistä, ja merovingikuningattaret Klotilde (kuoli vuonna 545), Fredegunda (kuoli vuonna 597) ja Brunhilde (kuoli 613) olivat tällaisia henkilöitä, koska merovingit nähtiin ranskalaisen monarkian ensimmäisenä dynastiana. Samalla he kuitenkin olivat instrumentteja 1800-luvun alun historioitsijoiden käsissä. Kuningattaret luokiteltiin erilaisiin tyyppeihin riippuen historioitsijoiden poliittisista ja kulttuurisista sidoksista. Kaikella historiankirjoituksella oli poliittinen aspekti ja kuningattaria ei tutkittu heidän itsensä vuoksi vaan historioitsijat käyttivät heitä perustelemaan moraalisia ja poliittisia näkemyksiään sekä opettamaan lukijoita. Historiankirjoituksen poliittiset aspektit olivat erityisesti näkyviä siinä, miten nationalistiset ajatukset vaikuttivat merovingiajan kuvauksiin. Yhteinen historia oli tärkeä osa nationalistista historiankirjoitusta ja kuningatarten historia oli osa tätä jaettua historiaa. Yksi tärkeä osa kuningatarten jaettua historiaa oli naisten pois sulkeminen poliittisesta vallasta. Historiaa, myös varhaiskeskiaikaa, käytettiin osoittamaan, etteivät naiset soveltuneet käyttämään julkista valtaa Ranskassa. Naiset, mukaan lukien merovingikuningattaret, saatettiin kuvata hyvinä hallitsijoina huolimatta heidän sukupuolesta, mutta ei koskaan sukupuolensa ansiosta. Naiset, jotka ylittivät sukupuolensa, nähtiin erityisinä mutta samalla hyvin vaarallisina, koska he eivät pysyneet “luonnollisella” paikallaan. Tämä oli paradoksi, sillä vaikka naissukupuolen ylittäminen oli tavoiteltavaa, johtuen näkemyksistä miehisen sukupuolen paremmuudesta, se myös koettiin vaarallisena yhteiskunnan vakiintuneelle järjestykselle. Merovingikuningattaret tarjosivat 1800-luvun alussa kaikille jotain: barbaarisia ja moraalisia tekoja, rakkautta ja intohimoa, juonittelua ja hurskautta, tuhoa ja sivilisaatiota.