Viime vuosien väärinkäytökset vanhusten hoivassa ja psykiatrisessa hoidossa ovat kasvattaneet tarvetta tuottaa tietoa rajoitetuista tiloista. Rajoitettujen tilojen tutkiminen on tärkeää, jotta hyvän elämänlaadun ylläpitäminen ja laadukas hoito voidaan taata laitoksissa. Käsittelen väitöskirjassani rajoitettuja tiloja erityisesti vankeusmaantieteen (carceral geography) näkökulmasta. Ihmismaantieteeseen kuuluva vankeusmaantiede on verrattain uusi tutkimussuuntaus Pohjoismaissa, eikä sitä ole aiemmin käytetty suomalaisia hoivainstituutioita koskevassa tutkimuksessa. Väitöskirjani tarjoaakin uudenlaisen näkökulman rajoitettujen tilojen tutkimukseen pohjoismaisessa kontekstissa.

Väitöskirjassani tarkastelen rajoitettuja tiloja vaihtoehtoisessa yhteisössä, vanhainkodissa ja vanhuspsykiatrisella osastolla. Kysyn: Millaisia vankeuskäytäntöjä ja prosesseja rajoitetuista tiloista voidaan tunnistaa? Millaisia vankeustiloja nämä käytännöt ja prosessit muodostavat? Kysyn myös, miten vankeustiloja voidaan edelleen määritellä ihmismaantieteessä. Väitöskirjatutkimukseni osoittaa, että ihmisten elämää rajoitetaan moninaisista syistä. Ajallinen ja tilallinen kontrolli määrittelee kuka voi olla missä ja milloin, mikä korostaa erityisesti instituutioissa tilan ja tilallisten ratkaisujen merkitystä. Kontrolli ja rajoittaminen voivat toteutua hallinnon tai lakien, mutta myös sosiaalisten ryhmien tai yksilöiden toimesta. Lisäksi kontrollia voidaan toteuttaa ulossulkemisen kautta. Rajoitetuissa tiloissa olevat ihmiset saattavat olla tarkoituksellisesti suljettuja muusta yhteiskunnasta. Ulossulkemisella voidaan myös pyrkiä sääntelemään ihmisen käyttäytymistä. Rajoittaminen liittyy vahvasti valtasuhteisiin, joihin liittyvät valtiovalta ja auktoriteetit, mutta myös yksilön vallankäyttö. Tutkimus osoittaa, että rajoitetut tilat ovat heterogeenisiä ja voivat ilmetä eritasoisina ja erilaisissa muodoissa.

Tutkimuksen löydökset osoittavat, että rajoitetut tilat ovat epätasa-arvoisia. Tietyt ihmisryhmät joutuvat alttiimmin vankeuskäytäntöjen kohteiksi ja kaltoin kohdelluiksi. Erityisesti liikuntarajoitteiset voivat joutua hoivalaitoksissa olemaan pitkiä aikoja yksin. Myös muistisairaat ovat haavoittuvassa asemassa, sillä lyhytkestoisen muistin puute voi altistaa heidät kaltoinkohtelulle. Lisäksi kokemukset vankeustiloista saattavat vaikuttaa ihmisen elämään varsinaisen rajoittamisen jälkeenkin. Nämä kokemukset vaikuttavat sekä yksilön näkemyksiin riskeistä, että mahdollisuuksiin selvitä arkielämässä. Tutkimuksessa on huomioitu myös työyhteisön merkitys vankeustilojen tuottamisessa. Tulosten mukaan moraalisesti harmaita alueita esiintyy tilanteissa, joissa ihmisiä painostetaan ja joissa heidät pakotetaan tekemään päätöksiä eettisten näkemystensä vastaisesti. Kaltoinkohtelusta ei myöskään välttämättä raportoida eteenpäin, jos se aiheuttaa riskin työpaikan menetyksestä.

Väitöskirjani tarjoaa kaksi uutta näkökulmaa rajoitettujen tilojen tarkasteluun. Ensinnäkin vankeustilojen kerroksellisuuden (carceral layers) tarkastelu osoittaa, että vankeuselementit voivat kasaantua ajallis-tilallisesti ja synnyttää tiloja, jotka ovat enemmän vankeustilojen kaltaisia kuin toiset. Toiseksi riskien ja vankeustilojen välisen suhteen (carceral riskscape) tutkiminen paljastaa, miten näkemykset riskeistä saattavat tuottaa vankeuskäytäntöjä ja -tiloja. Nämä näkökulmat auttavat ymmärtämään rajoitettujen tilojen monimutkaisia tilallisia ominaisuuksia sekä ovat hyödyksi uusia hoitomuotoja ja –tiloja suunnitellessa.