Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen argentiinalaisen kirjailijan Julio Cortázarin (1914–1984) käsitystä latinalaisamerikkalaisen kirjailijan yhteiskunnallisesta roolista sellaisena kuin se ilmenee hänen esseissään, haastatteluissaan ja kaunokirjallisissa teoksissaan. Tutkin aihettani aatehistoriallisella metodilla, käsittämisen käsittämisenä.

Cortázar oli yhteiskunnallisesti aktiivinen vasemmistointellektuelli ja kokeellinen kirjailija, joka puolusti voimakkaasti taiteen vapautta. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla hän oli kiinnostuneempi taiteen sisäisistä kysymyksistä kuin politiikasta. Kuuban vallankumous vuonna 1961 merkitsi Cortázarille poliittista herätystä, jonka jälkeen hän alkoi ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Cortázarin mukaan kirjailijan tehtävä oli edistää yhteiskunnallista muutosta ja vallankumousta oman alansa sisällä eli kielessä ja kirjallisuudessa: uudistettava tavat sanoa, kertoa ja käyttää kieltä. Kirjailijoiden oli oltava kielen Che Guevaroja, kirjallisuuden vallankumouksellisia pikemminkin kuin vallankumouksen kirjaajia, toisin sanoen edistettävä vallankumousta ihmisten mielissä totuttuja ajattelutapoja muuttamalla.

Cortázarin kirjallisuuskäsitykseen vaikuttivat etenkin surrealismi ja eksistentialismi, ja hänen näkemyksissään on yhtymäkohtia myös ranskalaista romaanitaidetta uudistaneeseen nouveau roman -liikkeeseen. Cortázar oli osa 1960-luvulla alkanutta ja 1970-luvulle jatkunutta latinalaisamerikkalaisen kaunokirjallisuuden nousukautta, niin sanottua buumia, jolloin maanosan kirjallisuus nousi laajan kansainvälisen huomion kohteeksi. Buumin tunnetuimpia kirjailijoita Cortázarin ohella olivat Gabriel García Márquez, Mario Vargas Llosa ja Carlos Fuentes. Buumin kirjallisuus oli uudistavaa ja kokeilevaa, osin humoristista ja kepeää, mutta myös yhteiskunnallista.

Poliittinen vaikuttaminen ja ihmisoikeuksien puolustaminen tuli Cortázarille yhä tärkeämmäksi 1970-luvulla, kun monissa Latinalaisen Amerikan maissa valtaan nousi ihmisoikeuksia polkevia sotilasdiktatuureja. Yhteiskunnalliset aiheet alkoivat näkyä myös Cortázarin kaunokirjallisessa tuotannossa. Hän korosti edelleen taiteen vapautta, mutta myös taiteilijan velvollisuutta edistää yhteiskunnallista muutosta. Taiteen ja politiikan yhdistäminen oli kysymys, jota Cortázar pohti 1970-luvulla.