Tässä Pro gradu-tutkielmassa pyrin selvittämään sitä kulttuuriperintöprosessia, jonka seurauksena Vanha Rauma kävi läpi statusmuutoksen ja tuli 1970-luvulla purettavaksi aiotusta kaupunginosasta ensin suojelukohteeksi ja lopulta Unescon maailmanperintökohteeksi. Vanhan Rauman suojeleva asemakaava vahvistettiin vuonna 1981. Unescon maailmanperintöluetteloon Vanha Rauma listattiin vuonna 1991. Maailmanperintökohteiden joukossa Vanha Rauma edustaa tyyppiesimerkkinä 150 pohjoismaista puukaupunkia.

Vanha Rauma kuuluu Suomen keskiaikaisperäisten kaupunkien joukkoon. Sen suojeltu rakennuskanta on pääosin 1800-luvulta säilynyttä ja ulkovuoraus noudattaa 1890-luvun uusrenessanssin tyyliä. Suojelevan asemakaavan laatimisvaihe alkoi vuonna 1974. Kaavan laatimisvaiheessa käytiin paikallisella tasolla runsaasti periaatteellista keskustelua ja kaavaluonnos kävi läpi useita huomautuksia ennen vahvistamista. Alueella oli tuolloin noin 200 liikkeenharjoittajaa, sekä väestöpohja, joka kävi läpi demografisen muutoksen kaavaprosessin käsittävän melkein kymmenen vuoden aikana.

Käytän pääaineistolähteenäni asiantuntijahaastatteluita sekä Vanhan Rauman asukkaiden kvalitatiivisia teemahaastatteluja, jotka on kerätty vuosina 2006-2007. Asiantuntijoita edustavat kolme raumalaista arkkitehtia ja asukkaita yhteensä kuuden kiinteistön asukkaat. Kokemuksiin pohjautuvassa tutkimuksessa hyödynnetään muun muassa tulkinnallisen muistitiedon menetelmää aineettoman kulttuuriperinnön seulomiseksi sekä Anna Sivulan mallinnusta kulttuuriperintöprosessista hahmottamaan tapahtumien ketjua. Keskeistä on tuoda esiin suojelukohteeksi päätyneen asuinympäristön moniäänisyyttä ja arvojen määrittelyä vaikutussuhteineen.

Vanhan Rauman tuleminen purkukohteesta maailmanperintökohteeksi on sen läpikäymän kulttuuriperintöprosessin ilmentymä. Kaikki Vanhan Rauman asukkaat eivät kuitenkaan kuulu samaan kulttuuriperintöyhteisöön. Vanhan Rauman säilyminen ja sen läpikäymä muutos on usean eri tahon samansuuntaisen toiminnan tulosta. Näkemykset rakennussuojelusta eivät ole yhteneväiset, eivätkä selkeät kaikille asukkaille. Yhteisymmärrys viranomaisten edustaman kulttuurihistoriallisia arvoja ja rakennussuojelua painottavien näkemysten sekä asukkaiden oman kotiympäristöään koskevan merkityksellistämisen välillä liittäisi alueella olevat tahot tiiviimmin saman yhteisön piiriin ja yhtenäistäisi asutun kulttuuriympäristön säilyttämisen tavoitteita.