"Kokonaisuudessaan teki tämä ensimmäinen suomalainen filmidraama sangen edullisen vaikutuksen", päätyi Helsingin Sanomien (20.12.1920) nimetön arvostelija toteamaan. "Filmikuvaamoa on onniteltava tämän erittäin lupaavan alun johdosta ja toivottava sille hyvää jatkoa."

"Meillä on jo useita vuosia paljon puhuttu ja kirjoitettu siitä, kuinka tärkeätä olisi jo yksin kansantaloudelliselta kannalta ruveta kotimaassa näyttelemään ja filmaamaan täysin parhaimpien ulkomaalaisten filmien veroisia kappaleita", pohjusti Karjala-lehden (25.1.1921) nimimerkki T. arviotaan. "Ollin oppivuodet -kappaleen esityksellä on Suomen Filmikuvaamo saattanut tämän ajatuksen todellisuudeksi. Ollin oppivuodet on filmi, jota katsellessa jokaisen suomalaisen sydän suopenee ja joka ehdottomasti kannustaa meitä yhä suurempiin ja korkeampiin pyrkimyksiin. Se antaa jokaiselle vakaumuksen siitä, että kohta on suomalainen filmi tasa-arvoisena kilpailijana maailman markkinoilla. Ja mitä se taas merkitsee maamme tunnetuksi tekemiselle ulkomailla ja sen taloudelle sekä millaisena propagandavälineenä voimme kotimaista filmiä käyttää, sitä ei tarvinne tässä tehostaa."

"Näytelmän kokoonpano oli rikas ja vaihteleva", kiitti J. L. (Iltalehti 20.12.1920), "perustuen pitkin matkaa henkilöiden sielullisiin ilmiöihin ja lapsiluonteiden kehitykseen. Joskin sisäkuvissa puutteellisen valaistuksen aikaansaamat haitat vielä silloin tällöin olivat havaittavissa, joskin muitakin teknillisiä puutteita joskus saattoi panna merkille - filminäyttämön johto lienee niistä itse parhaiten selvillä - niin korvasi tämän toiselta puolen näyttämöllisen esityksen välitön koruttomuus ja hartaus. Ja ulkoilmassa tapahtuneet kohtaukset olivat kaikki poikkeuksetta erittäin kauniita ja havainnollisia ja pitivät kaiken aikaa yllä katselijain mielenkiintoa, joka lopulta kasvoi suorastaan liikutukseksi.

Tähän vaikutti ennen kaikkea poikaosain esittäjien, Antti Idströmin ja varsinkin Aarne Nymanin välitön luontevuus, eloisuus ja sydämellisyys. Heidän suorittamansa osuus - samaten kuin pikku neiti Puron ja Uuno Kantasen - oli todella herkkää ja kaunista. Täysikasvuisten osissa sai tehdä hauskaa tuttavuutta useitten tunnettujen näyttelijöiden kanssa. [- -] Ja yhteisnäyttely oli läpeensä eloisaa ja eheätä."

"Filmen har såväl starka som svaga sidor, till de förra räkna vi dess humoristiska bredd", puntaroi Clou (Dagens Press 20.12.1920). "Tekniskt taget har den inhemska filmindustrien gjort stora framsteg. Bilderna äro numera rätt klara och skarpa [- -].

Bland de agerande fäste man sig särskilt vid Jussi Snellman [- -] samt vid Mimmi Lähteenoja som den infernaliska moster Matleena. Skomakaren Simolin och hans hustru hade i Erkki Karu och Kirsti Suonio funnit ypperliga tolkare. 'Busungen', sedermera matrosen, Pelle karakteriserades förtjänstfullt av hr Aarne Nyman. Filmen med sin genomskinliga Drummel-Pettermoral lämpar sig bra för barn."

"Suurimmat ansiot filmin onnistumisesta lankeavat taitavalle ohjaukselle ja erinomaisen hyvälle valokuvaukselle", eritteli T. "Koko toiminta tapahtuu rauhallisesti, mutta siitä huolimatta sangen jännittävässä muodossa. Valokuvaus on etenkin ulkosalla selvää ja kaunista.

Filmin suurimpia puutteita yleensä on sisäisen tunne-elämän jääminen syrjään. Tätä puutetta voidaan jossain määrin poistaa etevällä mimikeerauksella. Tähän puoleen oli Ollin oppivuosissa vielä liian vähän kiinnitetty huomiota. Että tässäkin suhteessa kyetään vastaisuudessa ulkomaalaisten veroisiin suorituksiin, sitä osoittivat etenkin Eero Kilven, Antti Idströmin ja Erkki Karun onnistuneet mimilliset esitykset."

"Suomalaisen lastenelokuvan - ja mikseipä yleensä suomalaisen elokuvan - klassikko", määritti Jukka Sihvonen Ollin oppivuosien yleisesti hyväksytyn paikan teoksessaan Kuviteltuja lapsia (1987). Vuoden 1971 tv-esityksen yhteydessä Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 17.11.1971) koki, että elokuva "osoittautui vielä yli puolen vuosisadan jälkeen katsottuna viehättäväksi ja jopa mukaansa tempaavaksi tarinaksi": "Ekebomin kuvaus oli luontevaa, kekseliästä ja siinä oli muutamia hämmästyttävän päteviä kohtauksia (mm. puistokäytävästä ja laitakaupungin kaduilta), ohjauksessa oli soveliaasti tavoitettu toisaalta realistinen, toisaalta pehmeän lyyrinen satusävyn kosketus ja ymmärretty viljellä huumoria runsaasti, myös dialogissa."

"Siinä oli elokuvan tekemisen iloa, löytämisen oivallusta ja toteutuksen innostusta", ihasteli Aimo Siltari (Savon Sanomat 17.11.1971). "Mykkäkuvan vaatimuksilla voimakkaasti korostettu elekieli oli luonnollisin ilmaisutapa ja siinä suhteessa suomalaiset olivat katsoneet tarkkaan ulkomailta tulleita esikuvia. [- -] Näyttelemisessä mikään ei pingottanut, ja miten ihmeen tavalla suomalaisia lapsinäyttelijöitä ei löytynyt tämän jälkeen ennen kuin Mikko Niskasen Pojissa. [- -] Ollin oppivuosien pojat olivat vapautuneita, täysin estottomia ja tarina eteni vauhdikkaasti. Juttu sellaisenaan edusti ajalleen tyypillistä juonta, jota voi sanoa dickensiläiseksi suomalaisittain. Televisioelämyksenä tämä klassikko oli hauska."