"Korkealle kohoava ylistys Leinolle", otsikoi Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 14.10.1978) ja kirjoitti: "On saatu aikaan hyvin merkittävä suomalainen elokuva, innoittava ja toisia nuoria yrittäjiä kannustava. Kaikesta näkyy, että sekä itse Leinoa että hänen elämäänsä, ympäristöään ja vaikutustaan siihen on tutkittu huolella [- -]. Niin myös, että itse elokuvan tekeminen on tapahtunut vaivoja säästämättä: kaikki tieto, taito ja toteuttamismahdollisuudet on käytetty. Niinpä jo yksin vuosisadan alun epookin tuntuma näyttää sangen oikeasävyiseltä ja täyteläiseltä, mikä ei ole suinkaan tavallista meikäläisissä filmeissä."

"Onnistunut juhlaelokuva", kiitti myös Markku Tuuli (Katso 43/1978). "Runoilija ja muusa vakuuttaa ennenkaikkea hämmästyttävällä kuvallisella voimallaan. Jokainen lavastus ja valo tuntuu olevan paikallaan, ja pääkuvaaja Esa Vuorisen uljaalla avustuksella Pakkasvirta on nasevasti antanut maiseman ja ympäristön puhua Leinon runojen ja ajatusten puolesta. Filmissä ei lueta runoja kovinkaan paljon, mutta Pakkasvirran löytämät kuvat, niin järvien rannoilta, metsistä, Helsingin puistoista kuin ravintoloiden hämäristä ja huumaavista huoneista tai yläluokan mässäilyjuhlista, puhuvat: Leinon runoilijapersoona välittyy harvinaisella tavalla yksityiskohdista, ja Pakkasvirran käyttämät symbolit eläimistä, juoksevista puroista ja pilvistyvästä taivaasta, jotka helposti muodostuvat kliseiksi, ovat tällä kertaa aivan oikeilla paikoillaan."

"Jos Runoilijan ja muusan kirjallinen dramaturgia on korkealuokkainen, on sitä myös elokuvan visuaalinen hahmotus", säesti Pertti Lumirae (Suomen Sosialidemokraatti 14.10.1978). "Pakkasvirta on lähtenyt erittäin rohkeasti yhdessä pääkuvaaja Esa Vuorisen kanssa luomaan kuvamaailmaa, joka mahdollisimman tarkoin vastaisi henkilöiden kulloistakin psyykkistä todellisuutta. [- -] Elokuvan ajoittain rämäkkä huumori ja kaikenlainen kuvienkaatamismentaliteetti yhdistyy erittäin luontevasti syvimpiin traagisiin tuntoihin. Pakkasvirran Leino on juuri sellainen Leino, jota tämän päivän ihminen kaipaa ja jossa hän pystyy tunnistamaan itsensä."

"Jaakko Pakkasvirran ohjaama Leino-elokuva on kunnianhimoinen ja onnistunut", tunnusti Erkka Lehtola (Aamulehti 14.10.1978) mutta epäili, "että se ei ole kovin pitkävaikutteinen - ei edes kaikessa siinä upeudessaan, jota elokuva tuhlailevasti tarjoilee. Saattaakin olla, että elokuvan ulkoinen loisto, sen visuaalisen toteutuksen varmuus [- -] tukahduttaa alleen joitakin olennaisia piirteitä. Se saattaa piilottaa myös herkkyyttä, Leinon kipeintä tuskaa, hänen epätoivoaan. Katsoja huomaa katselevansa hieman liian komeita otoksia - ja näin hän saattaa unohtaa, mistä tässä lopulta on kysymys. [- -] Komeudessa piilee myös pinnallisuuden vaara. Sana katoaa kuvan taakse."

"En tiedä, onko rakenne alunalkaen ja ehdoin tahdoin ajateltu juuri niin fragmentaariseksi kuin miksi lopputulos sen näyttää", katsoi Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 14.10.1978), "mutta totuus on, että vaikka jatko kiinteytyy [- -] niin ensimmäisen tunnin aikana monelle tilanteelle jälkikatsannossa jää vain tableau'n, harkitun kauniin ja huolitellun kylläkin, mutta silti vain taulun tai asetelman itseisarvo. Ongelmana tässä on mahdollisesti se, että Leinon ja Freya Schoultzin suhteen ydin tai lähtökohdat eivät oikein koskaan tule kunnolla ilmi, nähdään vain todella kaikissa käänteissään sopeutumaton, kahta tyystin eri maailmaa edustava ja siksi myös katsojan kannalta vähän käsittämättämäksi jäävä liitto."

"Jaakko Pakkasvirran ohjauksen ansiolistalla on ensimmäisenä mainittava tyylikkyys, ajankuvan hallinta sekä tarpeettoman 'värikkyyden' karttaminen", jakoi Leo Stålhammar kiitosta. "Viipyilevä kerronta sekä kuvan ja musiikin (Otto Donner) taitava yhteenliittäminen ovat kaikki erinomaisia asioita, mutta ne eivät riittäisi, jos eivät myöskin näyttelijäsuoritukset olisi parhaasta päästä. Esko Salmisen Eino Leino on pitkälti ja eräitä tyypillisiä eskosalmisilmeitä lukuunottamatta osuva näyttelijätyö. Ehkä kuitenkin hivenen jähmeämpi kuin pitäisi mutta kokokuvaltaan kohteelle oikeutta tekevä. Katja Salminen Freyana tekee läpimurtonsa elokuvaan. Puhdaspiirteinen ja uskottava roolisuoritus. [- -] Elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä."

Kriittisyys kasvoi 1980-luvun tv-esitysten myötä. "Kenties elokuvasta puuttuu se sisäistävä henki, lopullinen sysäys, jonka voimasta kuvat lähtevät elämään", pohti Mikael Fränti (Helsingin Sanomat 30.12.1986). "Pakkasvirran runoilijankuvaus on sittenkin kaikessa liian koreaa ja värikästä, melkein kuin koristepaperiin kääritty karamellirasia, josta löytyy jokaiseen makuun. Tätä vaikutelmaa korostaa vielä Esa Vuorisen 'taiteellinen' kuvaus. Hengen ankara laulu soi, mutta laulun sielu jäi vangitsematta."

Timo Malmia (Ilta-Sanomat 30.12.1986) "harmittivat dramaturgiset ongelmat": "Tuntuu kuin tekijät eivät itsekään lopulta tietäisi mitä haluavat sanoa ja miten." Antti Lindqvistin (Katso 1/1987) mielestä "elokuvan kokonaisnäkemys horjuu pahasti": "Yhteiskunnalliset ja yksityiset, objektiiviset ja subjektiiviset ainekset eivät sulaudu yhteen tekijöiden taitoja vastaavalla tavalla."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.