Suomi-Filmin juhlaelokuva kohtasi kritiikin, joka oli myötätuntoista, joskaan ei aivan varauksetonta. "Tuloksena on filmi, jossa on paljon arvokasta, kaunista ja aitoa", luonnehti P. T-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 20.12.1943) kiitettyään ensin Ilmari Unhon "vakavaa antaumusta" sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. "Se myös ehdottomasti liikuttaa suomalaisen katsojan sydäntä, sillä sen aihepiiri on jokaiselle läheinen, tunnelma tuttu, usealle kipeästikin, ja kaikki olemme ainakin jollakin tavalla joutuneet kosketuksiin niiden viime vuosille tyypillisten kohtalonkaan teiden kanssa, joita filmi kuvailee."

"Ilmari Unhon käsikirjoitus on niin väkevästi todellisuuspohjainen, että jokainen katsoja pakosta suhtautuu siihen voimakkaan myönteisesti", kirjoitti S. S. (Salama Simonen, Uusi Suomi 20.12.1943). "Elokuva ei sisällä suurempia dramaattisia nousuja, mutta siihen ei myöskään sisälly helppohintaista pateettisuutta tai sentimentaalisuutta. Ehkä tunnelmaa olisi tiivistänyt vielä enemmän, jos joitakin kohtauksia olisi hiukan lyhennetty."

"Filmiä kannattaa kauttaaltaan väkevä isänmaallinen paatos, joka ehdottomuudessaan ja totisuudessaan ei voi olla vaikuttamatta nykyhetken suomalaiseen", ajatteli myös O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 20.12.1943). "Se tinkimättömän velvollisuudentunnon, kansallisen ajattelutavan ja eetillisten elämänihanteiden julistus, joka elokuvasta huokuu, peittää suureksi osaksi sen sentimentaalisuuden ja sovinnaisuuden, joita taiteellisessa mielessä elokuvaa arvioitaessa ei voida sivuuttaa."

Elokuvan teho on suorastaan järkyttävä", tunnusti T. A. (Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti 20.12.1943), mutta jatkoi varauksin: "Käsikirjoituksessa on ehkä liiaksikin tehostettu kaikkia niitä tunnepitoisia ilmiöitä, jotka sodan aikana vaikuttavat ihmismieliin. Mitään seikkaa ei ole unohdettu mistä syystä elokuva toisinaan saa hiukan liiaksi propagandaluonteen. Ja se ei suinkaan ole taide-elokuvalle eduksi. Huvittava oli myös kohtaus, joka esitti proletaarirunoilijan selostusta isänmaallisuutensa heräämisestä."

Kiitosta ja kritiikkiä jakoi myös H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 20.12.1943): "I sin regi hade den duktige Ilmari Unho bemödat sig om att effektfullt kontrastera liv och död. Han återger det rastlöst alstrande livet i visserligen inte originell, men icke dess mindre helt verkninsgsfull natursymbolik, starkt påverkad av tjecken Machatys blommande och måleriska bildspråk. Utomordentligt väl fångar han de rena atmosfären över den lummiga prästgårdsidyllen, och ett litet mästerstycke av psykologisk filmregi är den lilla scen då prästfrun anar mannens död [- -]."

"Trots många vackra och konstnärligt utarbetade detaljer gör En kvinnas hjärta inget djupare helhetsintryck", jatkoi H. K. "Filmen saknar dramatiskt liv och dramatisk intensitet. De omfångsrika diskussioner blir i längden tröttande, filmens höga fosterländska aspirationer ha icke omsatts i filmatisk utrycksform."

Taneli Kuusiston musiikki ja Kalle Peronkosken kuvaus saivat erityismainintoja. T. A. koki "kauniin musiikin" myötäilevän "harvinaisen voimakkaasti ja samalla herkästi elokuvan raskaita tapahtumia. Musiikin hienostunut sävy kohottaa ansiokkaasti elokuvan tason yleisvaikutelmaa. Kiitettävästi on myöskin suorittanut työnsä kuvaaja Kalle Peronkoski. Erikoisesti ovat luonnonkuvat kauniita, varsinkin suomalaista kesäyötä esittävät kuvat ovat silmiä hivelevän ihania." "Milloin suomalaisessa elokuvassa on nähty sellaisia sumuaamun kuvia nyt?", ihasteli P. T-vi.

"Henkilöohjaus on loisteliasta", ylisti T. A. ja O. V-hl katsoi, että "pääosien esittäjien näyttelijäsuoritukset kuitenkin ennen muuta ratkaisevasti vaikuttivat positiivisen kokonaiskäsityksen muodostumiseen": "Joel Rinteen kirkkoherrakapteeni oli suomalaisen miehen ja taistelijan perikuva. Hänessä oli jäyhyyttä ja uskottavaa ehdottomuutta, mutta myöskin tunteen paloa ja suoraviivaista miehekkyyttä. Suoritus oli kokonaisuudessaan vaikuttava ja rehti. Emma Väänäsellä kirkkoherranrouvana oli voitettavanaan vielä suuremmat osan sovinnaisuudesta johtuvat vaarat, mutta hänen omaksumansa koruton ja välitön esitystapa, joka karttoi onttoa paisuttelua, kantoi hänet suurimpien kompastusten yli ja vei varsin eheään kokonaistulokseen."

Lokakuun 1975 tv-esitys ei tavoittanut yhtä vastaanottavaista kritiikkiä. "Sotapropaganda on kertakäyttötavaraa, josta ei kannata ottaa uusintapainoksia", ilmoitti Heikki Kataja (Ilta-Sanomat 11.10.1975). "Sekä Martta Haatasen romaani [- -] että Ilmari Unhon elokuva olivat aikanaan sotatarviketeollisuuden käyttötavaroita siinä missä ammukset, kokardit ja jalkarätit. Eivät ne mitään ajankuvia olleet."

Mauri Taviola (Helsingin Sanomat 11.10.1975) piti Kirkastettua sydäntä "epäonnistuneena valintana" television ohjelmistoon: "Vähättelemättä ollenkaan niitä ponnistuksia ja uhrauksia, joita se kuvaa, ylevälentoinen suomalainen sotaelokuva vuodelta 1943 saa ainakin nuoremman polven katsojan lähinnä vaivaantuneeksi, vaikka kuinka vilpittömästi yrittäisi ymmärtää sitä aikansa kuvastimena."

Uuden Suomen kolumnisti Mot. (21.10.1975) edusti sovittelevaa linjaa: "Korulauseisiin tukeutuvan filmin juhlavuus on nykypäivälle vierasta ja pidättelemätön uhrivalmius vaikuttaa jälkikäteen epätarkoituksenmukaiselta. Kuitenkin nämä olivat eräitä sota-ajan ihmisyyden ilmenemismuotoja, kuten myös kommunistien rintamakarkuruus tai pinojen polttaminen. Vihdoin suomalainen alkaa uskaltaa katsoa menneisyyden albumista omaa kuvaansa. Tässä ei pitäisi olla mitään epäluonnollista."

Vuoden 2003 televisioesityksen yhteydessä Mikael Fränti (Helsingin Sanomat 21.3.2003) summasi: "Kirkastettu sydän on Ilmari Unhon oodi isänmaalle. Se on pateettinen, mutta mitä sitten. Tällaisia suomalaisten identiteettiä vahvistavia elokuvia tarvittiin sodan aikana. Joissakin pappilan kohtauksissa Unhon ilmaisu kohoaa dreyeriläiseen vakavuuteen."

- Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan.